Näkökulma: Kylmä sota jäytää keskustaa ja vihreitä – ilmasto- ja metsäkeskustelu ajoivat puolueet kauas toisistaan
Joulun 2018 alla eduskunnan budjettikeskustelussa koettiin harvinainen hetki.
– Olette tehnyt parhaanne ja arvostan työtänne, vihreiden espoolainen kansanedustaja Johanna Karimäki kiitteli pääluokkansa budjettia esitellyttä ministeriä.
Hallitus-oppositiorajan ylittäneiden kiitosten kohteena oli Juha Sipilän (kesk.) hallituksen keskustalainen ympäristöministeri Kimmo Tiilikainen.
Nyt keskusta ja vihreät istuvat samassa hallituksessa, mutta puolueiden välillä vallitsee kylmä sota.
Miten tähän on tultu?
Keskustan ja vihreiden välisestä historiasta löytyy vaikeita jaksoja pitkin matkaa.
Vuosituhannen vaihteen molemmin puolin oppositiossa istunut keskusta ja vihreät ympäristöministerit Pekka Haavisto ja Satu Hassi ottivat kitkerästi yhteen EU:n Natura-suojeluohjelman toteutuksesta.
Keskustalaisten metsän- ja maanomistajien syvästi epäoikeudenmukaiseksi kokemasta Naturasta tuli puolueelle ”suuri saatana”, jolla jokseenkin kaikkia ympäristönsuojelutoimia edelleen lyödään.
Suojeluohjelman elävänä poliittisena muistomerkkinä istuu eduskunnan ympäristövaliokunnan puheenjohtajan paikalla keskustan Hannu Hoskonen, joka rakensi Naturan vastustamisella ja suojeluvihalla poliittisen uransa.
Hoskosen valinta ympäristövaliokunnan johtoon vaalien jälkeen oli vihreille homeinen märkä rätti suoraan päin näköä.
Keskusta vastaan vihreät -kontekstissa lähes vastaava teko olisi, jos vihreät istuttaisivat maa- ja metsätalousvaliokunnan johtoon vaikkapa helsinkiläisedustaja Emma Karin.
Parempia aikojakin on nähty.
Vaalikaudella 2007– 2011 vihreät oli mukana keskustalaisten pääministerien Matti Vanhasen ja Mari Kiviniemen vetämissä hallituksissa. Kakkospuolueena oli kokoomus.
Vanhasen johdolla keskustan ja vihreiden yhteiselo sujui hallitusneuvottelujen vesivoimavääntöjen jälkeen suhteellisen hyvin.
Vanhasen kakkoshallituksen aikaan moni asia oli kuitenkin toisin kuin nyt.
Keskusta oli vielä voimissaan oleva pääministeripuolue, eikä ilmastonmuutos ollut vielä politisoitunut ja kärjistynyt keskustelunaiheena. Sosiaalinen mediakin oli poliittisessa viestinnässä vielä lapsenkengissään.
Keskustaa ja vihreitä yhdisti kriittisyys ydinvoimaan ja viehtymys bioenergiaan. Risupaketteja koottiin innolla. Vihreät ovat lähteneet kahdesti ovet paukkuen sinipunahallituksista ydinvoimapäätösten vuoksi, mutta Vanhasen kakkosessa he istuivat loppuun asti.
Sittemmin ympäristökeskustelu on politisoitunut ja keskustan ja vihreiden kannattajat ajautuneet eri leireihin. ”Melkein kaikki mikä tulee sieltä toiselta puolelta, tulkitaan kielteisesti”, eräs keskustalainen hallituslähde kuvailee.
Jonkinlainen viimeinen niitti ja käänne yhä huonompaan oli viime vaalien alla käyty keskustelu hiilinieluista ja metsien käytön rajoittamisesta.
Keskustelussa mentiin alueelle, jossa vihreillä ja keskustalla ei ole enää mitään yhteistä. Turve on vielä oma lukunsa.
Viime eduskuntavaalien jälkeen vihreät ja keskusta löysivät kuitenkin toisensa samasta hallituksesta.
Jo Antti Rinteen (sd.) hallituksen ensimmäiset kuukaudet näyttivät, ettei yhteiselosta tule helppoa.
Suukopua ja uhittelua syntyi pikkuasioistakin. Sinipunahallituksissa keskustan ja vihreiden väliseen julmisteluun verrattavaa vihanpitoa on nähty toisen ideologisen ääripääparin, kokoomuksen ja vasemmistoliiton välillä.
Ulkoministeri Pekka Haaviston ministerivastuututkinta, luottamusäänestys ja al-Holin leiriläisten kotiutus veivät kannattajien paineistaman keskustan jo räjähdyspisteeseen.
Poliittisen kemian puute on laitettu osin kokemattomuuden piikkiin. Viime vaaleissa eduskuntaan nousi 13 uutta vihreää kansanedustajaa.
Hyvin nuoressa ja naisvaltaisessa eduskuntaryhmässä kokemusta hallituselosta keskustan kanssa on vain Haavistolla, Outi Alanko-Kahiluodolla ja Heli Järvisellä.
Sukupolvenvaihdoksen itsekin kokeneella keskustalla on Vanhasen hallituksen ajalta riveissään vielä yhdeksän kansanedustajaa, neljä heistä ministereinä.
Keskustan ja vihreiden välejä jäytävät myös molempien puolueiden kannatusongelmat.
Tilannetta yritetään paikata identiteettipoliittisella röyhistelyllä, jossa majailu samassa hallituksessa unohtuu. Vihreät ovat liikahtaneet vasemmalle ja keskusta persuuntunut.
Vihreät nähdään keskustassa omassa kuplassaan muhivana ääriliikkeenä, jolle vain tavallisia kansalaisia ja maaseutua kipeästi kurittavat päätökset ovat ”oikeaa” ilmastopolitiikkaa.
Keskusta taas uskoo enemmän yritysten vähähiilisyystiekarttoihin, päästöjä vähentäviin investointeihin ja puhtaampien liikennepolttoaineiden käyttöön – autoilua vaikeuttamatta.
Vastaavasti vihreillä on keskustasta oma näkemyksensä luonnon monimuotoisuudesta viis veisaavana porukkana, joka uskoo naiivisti pelkän biotalouden ratkaisevan ilmastonmuutoksen.
Omia kannattajiaan vihreät yrittävät puhutella voimakkaan symbolisin ilmastopäätöksin, kuten ilmastolailla tai turpeen alasajolla. Selkein rajoituksin ja kovin toimin halutaan näyttää suunnan kääntyneen.
Vihreillä on ollut oma vaikeutensa, kun puolueelle tärkeä ilmastopolitiikka on tosiasiassa vahvasti keskustalaisten ministerien, ennen kaikkea elinkeinoministeri Mika Lintilän käsissä.
Ympäristö- ja ilmastoministeri Krista Mikkosen salkkuun kuuluu kyllä ilmastolain valmistelu, mutta eivät viime vaalikaudella Kimmo Tiilikaisen hallussa olleet energia-asiat.
Kun hallitusohjelmassa ei sovittu riittävän voimakkaita symbolisia ilmastotoimia, vihreät ovat yrittäneet pitkin matkaa korjata ongelmaa tuomalla hallituksen neuvotteluissa ilmastoagendaansa esille.
Keskustan puheenjohtajuuden siirtyminen Annika Saarikolle ei ole vihreiden ja keskustan välisiä jännitteitä lieventänyt. Budjettiriihen turveratkaisun ja Haavisto-jupakan jäljiltä tunnelma on entistäkin kireämpi, mitä Saarikkokaan ei ole mitenkään peitellyt.
Ilmastotavoitteiden täyttämisessä hallituksen ääripuolueille saattaa ensi syksynä tulla jälleen totiset paikat, kun liikenteen päästöjä yritetään karsia. Polttoaineveron korotuksiin keskusta ei tosin taivu.
Raskaan vaalitappion kärsinyt keskusta on joutunut hallituksessa kovaan oikeisto-opposition myllytykseen.
Keskustasta on maalattu vihervasemmistolaisen politiikan aisankannattajaa, vaikka puolue onnistui hallitusneuvotteluissa erinomaisesti, kantaa hallituksen raskaita taloussalkkuja ja käyttää hallituksen kakkospuolueen paikalta merkittävää valtaa.
Sipilän hallitukseen lyötiin viime kaudella konservatiivisen oikeiston ”äijähallituksen” leima. Ainoana edellisen hallituksen puolueena keskustalle on ollut kiusallista, kun kaikki hallituskumppanit ovat hehkuttaneet Suomen suunnan kääntyneen.
Kun samaa suunnanmuutosta on toitottanut myös konservatiivinen oikeisto-oppositio, keskusta on jäänyt heiluttamaan lippuaan kentälle yksin.
Kuntavaalien jälkeen käydään hallituksen puoliväliriihi, jossa hallituksen on kirjoitettava uskottavat talouspoliittiset nuotit koronan jälkeisen ajalle. Eteen tulee jo kysymys muun muassa siitä, tasapainotetaanko leikkauksin vai veronkorotuksin.
Siinä väännössä keskusta joutuu jälleen näyttämään ja perustelemaan niin itselleen kuin muillekin, miksi se nykyisessä vasemmalle kallellaan olevassa hallituksessa on.
Tähän mennessä keskusta on löytänyt pääministeripuolue SDP:n kanssa yhteisen sävelen useissakin asioissa, kuten sotessa ja alueellisen tasa-arvon kysymyksissä. Se ei kuitenkaan välttämättä riitä keskustan kentälle, jos puoluetta pilkataan jatkuvasti narun päässä vietäväksi pässiksi.
Tosiasioilla ei ole välttämättä mitään merkitystä, jos ihmisillä on tunne siitä, että tehty politiikka on väärää, muuan hallituslähde tuskailee.
Juttu on julkaistu aiemmin helmikuun Suomenmaassa. Suomenmaan voit tilata täältä.