Keskusta puhaltaa henkeä punamultaan – pelkkä nostalgia ei enää riitä

Hallitusten kyky koviin päätöksiin on kiinni muustakin kuin poliittisesta väristä, Pekka Pohjolainen muistuttaa näkökulmassaan
Näkökulma

Säätytalon puoliväliriihessä kovin ottein politiikkaa tehnyt keskusta nosti yhdeksi teemakseen hallituksen profiloimisen klassiseksi punamultahallitukseksi.

Operaation taustalla on se kylmä totuus, että opposition ja median rummutus punavihreästä tai vihervasemmistolaisesta hallituksesta on mennyt keskustassa nahan alle.

Pääministeri Antti Rinteen (sd.) hallitusta yritettiin kaksi vuotta sitten markkinoida ”uutena punamultana”. Nimike ei tainnut elää juuri hallitusohjelman julkistamista pidempään.

Itse asiassa kyse on oikeastaan kansanrintamahallituksesta, eikä aivan klassisesta sellaisestakaan: vihreitä ei alkuperäisten kansanrintamahallitusten aikana vielä ollut.

Punamultalippua viime aikoina vahvasti heilutelleen keskustan ryhmänjohtajan Antti Kurvisen mielestä ”punamullan pitää olla muutakin kuin entisten nuorten romantiikkaa”.

Marinin SDP:n retoriikkaan punamulta ei ole kuitenkaan kuulunut tällä vaalikaudella. Keskusta on jäänyt asiassa yksin, sillä vihreitä ja vasemmistoliittoa punamultaretoriikka ei palvele.

Vasemmistoliiton puheenjohtaja Li Andersson puhuikin vappuna korostetusti ”punavihreästä kansanrintamahallituksesta” – keskustaa varmasti tahallaan härnäten.

Punamultayhteistyö syntyi 1930-luvulla työväen ja talonpojan liittona ja vastaiskuna silloisessa maailmassa kohtalokkainkin seurauksin jyllänneille ääriliikkeille.

Maalaisliitto-keskustan ja sosiaalidemokraattien yhteistyöllä on kiistattomat ansionsa suomalaisen hyvinvointivaltion rakentamisessa 1960- ja 1970-luvuilla.

Yhteistyön hedelmiä ovat muun muassa peruskoulu ja vuoden 1972 kansanterveyslaki, jolla kuntiin luotiin terveyskeskukset. Punamullan sisään oli kuitenkin rakentuneena tietynlainen vastakkainasettelu teollistettavan palkansaaja-Suomen ja maatalous-Suomen välillä.

Kultakauttaan punamulta eli Rafael Paasion ja Kalevi Sorsan johtaessa SDP:tä ja Johannes Virolaisen keskustapuoluetta. Paavo Väyrysen tahtopolitiikka nosti kyllä keskustan kannatusta, mutta sivutuotteena suhde SDP:hen paloi karrelle.

Punamullan kultakausi päättyi viimeistään vuonna 1987, kun presidentti Mauno Koiviston käsiohjauksessa syntyi historiallinen sinipunahallitus. Sen jälkeen SDP ja keskusta ovat mahtuneet samaan hallitukseen vain kahdesti.

Oliko punamulta siis vain hyvien aikojen hallituskokoonpano, joka ei kovissa oloissa pärjäisi?

Ei välttämättä, mutta esimerkiksi pääministeri Matti Vanhasen (kesk.) johtamaa tyylipuhdasta kolmen puolueen punamultahallitusta ei oikein kovassa paikassa testattu. Viimeisessä todellisessa Nokia-Suomen hallituksessa elettiin vielä ylijäämäisten budjettien aikaa.

Vanhasenkin punamultahallitus noudatti kuitenkin tiukasti vaalikauden alussa sovittuja kehyksiä. Menoja kasvatettiin jonkin verran, mutta samalla kevennettiin veroja ja velkaa lyhennettiin.

Kehykset ovat sinänsä vain hallitusten itse laatimia poliittisia sopimuksia menojen hillintään. Tältä osin Marinin hallitus kulkee nyt osin toisia latuja, joskin kehysten venyttämisen sinänsä pätevä perussyy on korona.

Talouden kasvaessa kurinalaisuutta on yleensä verraten helppo harjoittaa. Keskustan vaatimukset kehyskurin kiristämisestä liittyivät puoliväliriihessä myös tähän: kun taloudelle on luvassa vähintään kasvupyrähdys, menoja ei pitäisi päästää karkaamaan.

Erään keskustan taustavaikuttajan luonnehdinnan mukaan sosiaalidemokraattien kanssa on vaikeaa kabinetissa, mutta helppoa julkisuudessa. Kokoomuksen kanssa asia on toisin päin.

SDP:n kovuus neuvottelupöydissä kumpuaa työmarkkinamaailmasta, jossa on totuttu vääntämään sitkeästi pienistäkin asioista. SDP on tarkka paitsi siitä, mitä se itse saa, myös siitä mitä naapurille annetaan: yhtä asiaa on vastassa toinen asia, kuten Matti Vanhanen on joskus todennut.

Sosiaalipolitiikassa SDP on ansioturvapuolue ja keskusta perusturvapuolue. Puoliväliriihessä tämäkin juopa tuli näkyviin, kun keskusta vaati puuttumista ansiosidonnaiseen työttömyysturvaan.

Vastassa oli seinä, mutta asia saattaa nousta pöydälle jälleen, kun puoliväliriihessä sovittuja, julkista taloutta 110 miljoonalla vahvistavia työllisyystoimia aletaan tuoda pöytään.

Punamultayhteistyöllä kehitettiin julkista sektoria sinänsä oikeaan aikaan. Sotien jälkeen yksityinen sektori oli pitkään heikko, eikä olisi kyennyt työllistämään suuria ikäluokkia.

Nyt suuret ikäluokat ovat kuitenkin jääneet jo eläkkeelle. Julkisen sektorin ja ikäsidonnaisten menojen paisumiseen pitäisi löytää muitakin lääkkeitä kuin velanotto. Marinin uuden sukupolven kansanrintama- tai punamultahallituksella on puolivälitarkistuksenkin jälkeen asiassa vielä näytön paikka.

Siihen, kuinka ”koviin” päätöksiin hallitukset pystyvät, vaikuttavat kuitenkin muutkin seikat kuin niiden poliittinen väri.

Kyse on paljolti myös puolueiden sisäisestä yhtenäisyydestä ja niiden johtajien asemasta. Kovina aikoina on olennaista, että puoluejohtajilla on vahva legitimiteetti ja asema, jolla pystyy pitämään omat rivit suorassa.

Jos puoliväliriihen poikkeuksellisen kova yhteenotto seesteisti tilannetta tältä osin, imagonpesun poliittisilla värikartoilla voi ehkä jättää vähemmällekin.

Pekka Pohjolainen Toimittaja