Yhden alueen etu ei ole muita vastaan
Itsenäistymisemme ajan traagisista tapahtumista nopeaa selviytymistä on pidetty kansainvälisesti ihmesuorituksena.
Poliittinen eheytyminen tosin oli nopeampaa kuin kansalaisten tasolla tapahtunut, mutta ei kai se toisin päin voisi ollakaan silloin, kun poliitikot miehuullisesti tuntevat ja kantavat vastuunsa.
Sodista selviäminen itsenäisyys säilyttäen osoitti, että eheytyminen oli mahdollista ja totta myös kansalaisten tasolla.
Onko tämä asetelma sata vuotta itsenäistymisen jälkeen päässyt keikahtamaan ylösalaisin?
Erilaisten mittausten mukaan kansalaiset tuntevat vastuuta ja myötätuntoa toinen toisia kohtaan vahvemmin kuin tämän päivän jotkut poliitikot.
Koko maa halutaan pitää asuttuna yhteisillä varoilla. Kuivina ja märkinä vuosina löytyy ymmärrystä maataloutta kohtaan, ja halpuuttajilla on ahneen maine.
Toisaalta lakkoilu, jopa laittomat lakot mukaan lukien, hyväksytään palkansaajien ainoana viimeisenä keinona, vaikka laajat sivullisten joukot joutuisivat kärsimään.
Yrittäjien ikeenä makaavaa massiivista byrokratiaa kiroavat kaikki.
Työttömyyden haluaisivat kaikki selättää, mutta vaikka vuosikymmenien aikana kaikki vanhat puolueet ja nyttemmin muutkin ovat olleet hallituksessa vastuuta kantamassa, tämä ”jäätynyt konflikti” ei ota sulaakseen.
Mistä tässä on kyse? Mitä tekevät poliitikot? Ovatko nämä ongelmat sellaisia suuren luokan ”keppihevosia”, joilla tuntuu turvalliselta ratsastaa eduskuntaan vaalikausi toisensa jälkeen?
Poliittisella puolella näyttää vastuunkannon väheneminen olevan salakavalasti ja osin näkyvän röyhkeästi etenemässä. Rikas etelä haluaa karistaa ”köyhän pohjoisen” ja koko muun maan harteiltaan.
Liikkeenjohtaja Harkimo käy hakemassa oppia Italiasta, missä on rikas pohjoinen ja köyhä etelä. Rikas pohjoinen ei nostanut populistista Berlusconia Italian presidentiksi.
Ennuste Vapaavuoren kohdalla lienee yhtä huono. Rikkaan Helsingin äänet eivät ehkä riitä.
Mutta joittenkin kymmenien vuosien päästä ne riittävät, ellei muu maa onnistu tukkimaan väen valumista etelään.
Alkaa olla kiire. Jo ennen sotia väki alkoi siirtyä tuvista kyliin, sieltä kirkonkyliin, sitten seutukeskuksiin ja edelleen maakuntakeskuksiin.
Tässä kehitysprosessissa ovat eri kokoiset taajamat koettaneet vuorollaan imeä elinvoimaa pienemmistään.
Nyt jo maakuntakeskuksetkin vuotavat pääkaupunkiseudulle. Ja kun ne vielä ajopuun tavoin poliittisestikin haikailevat etelään suuntautuvaa yhteistyötä, se taitaa vain jouduttaa kehitystä?
Ei kai voi olla niin, että vain Helsingin etu on koko maan etu ja muiden alueiden etu Helsinkiä ja koko maata vastaan?
Kun kansa haluaa pitää koko maan asuttuna yhteisillä varoilla, voisiko se tarkoittaa edes jossain määrin entiseen aluepolitiikkaan palaamista?
Vennamon sanoin kansa tietää. Se tietää, ettei sen tahto toteudu ilman tekoja.
Antti Leinikka
Hämeenlinna, Renko