Miksi hylkäsimme perhelääkärimallin?
Perinteinen ja hyväksi todettu perhelääkärijärjestelmä on käytössä useimmissa Euroopan maissa.
Perhelääkärimalli oli myös meillä käytössä vuosina 1985–1993. Tulokset olivat erinomaiset ja potilaat tyytyväisiä. Miksi hylkäsimme sen? Se, jos mikä on lähipalvelua – tuttua ja turvallista.
Esimerkiksi Saksassa omalääkärille saa ajan samana päivänä ja perushoidon lisäksi hän suorittaa ikävuositarkastukset ja kontrollikäynnit. Käynnin yhteydessä otetut näytteet toimitetaan laboratorioon.
Lääkäri on ammatinharjoittaja, jolla on apuna sairaanhoitaja. Kulut maksetaan sairausvakuutuksesta, jollainen on jokaisella. Myös kotikäynnit ovat tavallisia erityisesti vanhempien ja liikuntarajoitteisten potilaiden tapauksissa.
Terveydenhoitomme rakenteissa vastaavaan pienten yksityisten palveluntuottajien järjestelmään ei ole ollut tilaa eikä poliittista tahtoa.
Mieluummin rakennamme väestön kokoon nähden kolossimaisia hoitojärjestelmiä – keskussairaaloita, lääkärikeskuksia ja terveyskeskuksia.
Missä viipyvät joustavat lähipalvelut, uudet palvelualustat, kuten etälääkäripalvelut? Ovatko innovaatiot terveyspalveluiden osalta keskittyneet vain keskussairaaloiden robottiavusteisiin leikkauksiin?
Onhan meillä jo kotiruokapalvelut, pizzalähetit ja lähikaupan kauppaostosten kotiinkuljetukset.
Otimme omaksemme etätyöskentelyn, jonka ansioista monen elämänjärjestelyt paranivat. Puhetta digitalisaatiosta on riittänyt. Näkyykö se terveyspalveluiden kehittämisessä?
Sellaista tarvitaan myös yhä laajemmin syrjäisemmillä seuduilla, jonne moni etätyöläinen asettuu.
Elämä voisi olla vieläkin turvallisempaa, jos hän tietäisi saavansa ensiavun kylän taajamasta. Siihen uusi sote jopa velvoittaa.
Yksi vaihtoehto voisikin olla apteekkijärjestelmän uudistaminen. Se edellyttäisi uutta lupajärjestelmää, jolla apteekin koulutetulla henkilökunnalla olisi toimivaltuudet tiettyjen hoito- ja lääkäripalveluiden tarjoamiseen.
Uutena uhkana apteekkiverkostolle on hallituksen esitys lääkelain uudistamiseksi. Nykyisin lääkkeen hinta on sama Suomen kaikissa apteekeissa, joka on määrätty voimassa olevalla valtioneuvoston vähittäishinnan lääketaksa-asetuksella. Vireillä oleva lakimuutoksella tästä samanhintaisuusperiaatteesta luovuttaisiin.
Käytännössä se merkitsee vapaata hintakilpailua, jossa voittajia olisivat suuret apteekit ja niiden valtakunnalliset verkostot. Syrjäseutujen apteekkeja jouduttaisiin lopettamaan kannattamattomina.
Tämä olisi vastoin soten periaatteita ja uhka syrjäseutujen hoitopalveluiden säilyttämiselle.
Yksityinen hoitojärjestelmä on kasvattanut asemiaan tulevaa uudistusta varten.
Sillä siihen onkin ollut resursseja – niin taloudellisia kuin myös hoitohenkilöstön rekrytoinneissa.
Vähemmälle huomiolle ovat jääneet julkiset terveyskeskukset ja niiden vaatimat uudistukset.
Mikäli olen oikein ymmärtänyt, näiden molempien palvelutarjontaa ja käyttöä tulevat uudet hyvinvointialueet säätelemään ja myös niiden kustannuksista vastaamaan.
Paavo Kajander
Pori