Kenen joukoissa seisot, keskusta?
Keskustan palaaminen ”alkiolaisille” juurille näkyy osittain siinä, että nykyisen hallituksen talous- ja sosiaalipoliittisissa tavoitteissa on paljon hyvää. Kauppakamarit ja suurpääoma kyllä aina selviävät, mutta selviääkö pieni ihminen?
Sen sijaan keskustan henkinen perintö ja arvot uhkaavat hukkua yhä lisääntyvään arvoliberalismiin.
Kansanedustaja Pekka Aittakumpu kaipasi Suomenmaassa 9.7.2019 arvokonservatiivista ehdokasta puolueen puheenjohtajataistoon, koska nyt molemmat tarjokkaat ovat liberaaleja.
Huolestuttavaa oli myös ministeri Annika Saarikon kannanotto kirkon kannalta hyvin herkkään Pride-keskusteluun 25.6.2019. Keskustassa on perinteisesti kunnioitettu uskonnollisten yhteisöjen sisäistä autonomiaa opillisissa ja teologisissa kysymyksissä.
Lähtökohtaisesti valtiovallan virallisten edustajien sekaantuminen kirkkojen dogmaan, kulttiin ja sisäiseen päätöksentekoon on ongelmallista uskonnollisen yhteisön erityislaatuisen aseman takia.
Eurooppalaisessa kirkkohistoriassa on tästä asenteesta riittävän pelottavia jälkiä. Kansallisosialistinen Saksa käytti evankelisen kirkon ”saksalaisten kristittyjen” siipeä politiikkansa välineenä 1930-luvulla.
Ruotsin sosialidemokraattien kirkkopolitiikan seurauksena maan suurimmasta uskonyhteisöstä kehittyi vähitellen ”folkehemmets kyrka” 1930-luvulta alkaen.
Neuvostoliitto ja KGB käyttivät härskisti maan ortodoksikirkkoa valtion ulkopolitiikan kädenpidennyksenä erityisesti 1950–luvulta alkaen.
Näissä asioissa keskustapuolueen kirkkopoliittisella toimikunnalla oli hyvin herkkä taju 1980-luvulla, jolloin olin sen jäsenenä. Sekä Johannes Virolainen että Paavo Väyrynen ymmärsivät näitä asioita.
Keskustalla on edelleen vahva kannatus maakunnissa niin sanottujen uskonnollisten herätysliikkeiden keskuudessa. Otan vain yhden esimerkin.
Tutkimukseni mukaan vuosina 1917–2019 valitusta lestadiolaislähtöisestä 47 kansanedustajasta 2/3 on kuulunut maalaisliittoon/keskustapuolueeseen/keskustaan. Vastaavasti 11 lestadiolaistaustaisesta valtioneuvoston jäsenestä vuosina 1919–2019 kuului 10 samaan poliittiseen jatkumoon.
Tuleva tutkimus voisi selvittää vielä evankelisen liikkeen ja herännäisyyden roolia keskustalaisessa kansanliikkeessä.
Aatteellisesti yhä liberaalimmassa keskustassa ei ole tajuttu kulttuurimarxilaisuuden piilofunktiota läntisessä Euroopassa eikä nähty esimerkiksi gender-ideologian yhteiskuntaa syövyttävää vaikutusta.
Perussuomalaiset eivät ehkä kaikessa edusta – alkiolais-vennamolaisista juuristaan huolimatta – ”alkiolaisuutta” aatteellis-historiallisessa mielessä, mutta puolueessa on ikään kuin intuitiivisesti tajuttu, mitä kulttuurimarxilaisuus ja punavihreä agenda tuottavat. Ei siis ihme, että keskustasta valuu väkeä erityisesti perussuomalaisiin.
Keskusta voi nykyisillä aate- ja arvovalinnoillaan supistua Ruotsin Center-puolueen tyyliseksi liberaalipuolueeksi. Kun sosialidemokraatit, vasemmisto, vihreät ja valtaosaltaan kokoomus ovat jo arvoliberaaleja puolueita, sille kentälle on vaikea enää tunkeutua.
Jouko Talonen
professori
Vantaa