Inkluusio romuttaa koulutusjärjestelmämme perustan

Historiallisten faktojen perusteella on helppo nähdä, että ne yhteiskunnat menestyvät, jotka arvostavat koulutusta ja panostavat siihen.

Suomen koulutusjärjestelmällä on ollut ratkaiseva vaikutus siihen taloudelliseen ihmeeseen, joka maassamme on tapahtunut viimeisen sadan vuoden aikana.

Kaikille meille on annettu jo syntymässä hyvin erilaisia lahjoja. Koulutuksen tavoitteena on jalostaa nämä lahjat edistämään yksilön omaa kehitystä, mutta myös hyödyttämään koko yhteiskuntaa, joka on meidän henkisen ja taloudellisen hyvinvointimme perusta.

Vuonna 2010 perusopetuslakia muutettiin kohti inklusiivista mallia, jonka tavoitteena on siirtää mahdollisimman monet oppilaat lähtökohtaisesti yleisopetuksen pariin, lähes riippumatta siitä miten paljon oppilas kaipaa erityistä tukea.

Tulokset ovat nyt jo näkyvissä mm laskevissa Pisa-tuloksissa, ja vähitellen ne johtavat myös toisen asteen ja yliopisto-opetuksen tason laskuun.

Maalaisjärjen avulla inkluusion tulokset olisi ollut helppo päätellä jo ennen vuoden 2010 lakimuutoksia.

Kaikkien oppilaiden erityislahjoja on mahdotonta jalostaa, jos opettajan aika menee erityistä tukea vaativien oppilaiden tukemiseen ja luokan järjestyksen valvontaan ilman toimivia keinoja.

Vaikka työrauha onnistuttaisiinkin järjestämään, mennään opetuksessa väistämättä luokan heikoimpien lapsien ehdoilla.

Käytännön kokemusten perusteella inkluusioluokassa lahjakkaat oppilaat koulutetaan pääsemään vähällä. Lopputuloksena yhteiskunta menettää huippulahjakkaiden, kuten myös keskitason oppilaiden valtavan kehityspotentiaalin.

Samalla erityistä tukea vaativat oppilaat eivät saa tarpeeksi apua ja onnistumisen tunteita, minkä seurauksena he saattavat päätyä yhteiskunnan vastuulle koko eliniäkseen.

Vuonna 2016 opetussuunnitelmaan lisättiin ilmiöpohjainen oppiminen, jonka tavoitteena on yhdistää oppiaineiden sisältöjä ja kannustaa oppilaita itseohjautuvuuteen.

Kauniina ajatuksena on se, että oppilas itse selvittää opetusaiheiden sisältöjä ja asettaa samalla itselleen oppimistavoitteita.

Pitkän työkokemuksen perusteella väitän, että tämä idea ei toimi käytännössä, koska tässä oppilaita opetetaan aktiivisesti tekemään vain sitä, mikä on kivaa.

Todellisessa elämässä välillä on pakko tehdä myös sellaisia hommia, jotka eivät miellytä. Ikävä kyllä, liian usein tämän tyyppinen vapaa kasvatus tuottaa itsekkäitä aikuisia.

Perusongelma on se, että lapsi ei voi tietää etukäteen mikä on palkitsevaa ja mikä on hänen oma alansa, ellei häntä nuorena kannusteta perehtymään erilaisiin asioihin. Moni ihminen on lapsena pakotettu opettelemaan asioita, joista hän aikuisena eniten nauttii.

Ilmiöoppimista kannattaa tietysti hyödyntää tapauskohtaisesti eikä tappaa lapsien luontaista uteliaisuutta, mitä usein perinteisessä koulujärjestelmässä tehdään. Lapsille ei ole kuitenkaan syytä antaa liikaa vastuuta liian varhain.

Monissa kunnissa lapsiamme käytetään nollatutkimuksen koekaniineina erilaisissa pilottihankkeissa.

Inkluusiota ja ilmiöoppimista käytetään jopa säästökeinona muun muassa kasvattamalla ryhmäkokoja, vaikka lahjakkaiden ja heikompien oppilaiden yhtäaikaisessa ohjauksessa opetusresurssien tarve lisääntyy.

Säästöjen nimissä myös ammatillisen perusopetuksen ja ammattikorkeakoulujen koulutustunteja on vähennetty. Nämä ”säästöt” johtavat vääjäämättä osaamistason ja myös koko yhteiskuntamme kilpailukyvyn laskuun.

Kannattaa myös muistaa, että meidän kaikkien viimeisessä päästötodistuksessa koulumenestyksellä tai loistavalla uralla ei juuri ole merkitystä, vaan sillä miten olemme lahjojamme käyttäneet lähimmäistemme auttamiseen ja tasa-arvoisen yhteiskunnan rakentamiseen.

Antti Roine

Ulvila