Kirjat | Velka auttoi Suomea itsenäistymään ja liitti sen osaksi Länsi-Eurooppaa
Suomalaiset ovat muita eurooppalaisia huolestuneempia julkisesta velkaantumisesta. EU:n vuonna 2024 teettämän kyselytutkimuksen mukaan neljäsosa suomalaisista katsoi sen lukeutuvan maansa kahden suurimman haasteen joukkoon.
Ainoastaan tšekit olivat suomalaisia huolestuneempia julkisesta velastaan. Lienee turha edes mainita, että monessa meitä velkaantuneemmassa maassa, kuten Espanjassa, Italiassa ja Kreikassa, huolenaihe oli huomattavasti vähäisempi.
Velkaa pelkäävä suomalainen saattaakin tarttua empien emeritusprofessori Sakari Heikkisen ja valtiotieteiden tohtori Mika Arolan kirjaan Hyvä, paha valtionvelka.
Voiko velassa todella olla jotain positiivista?
Heikkisen ja Arolan mukaan voi. He korostavat kirjassaan, että kohtuudella otettu velka on monella tavoin hyödyllinen talouspolitiikan väline.
Valtio voi lainanoton turvin toteuttaa kansantaloudelle tarpeellisia investointeja, lieventää alamäkiä ja hoitaa talouden kohtaamia šokkeja.
Käytännössä velkarahalla on Suomessa esimerkiksi rakennettu rautateitä ja sähköverkkoja, loivennettu katovuosien seurauksia, rahoitettu torpparivapautusta ja puolustettu maan itsenäisyyttä.
Lisäksi obligaatiot, joita valtio lainaa ottaessaan laskee liikkeelle, ovat jo sinällään hyödyllisiä rahoitusmarkkinoiden toiminnalle.
– Ne ovat vähäriskisiä sijoituskohteita, ja muiden lainanottajien obligaatioita voidaan hinnoitella suhteessa valtionobligaatioihin, Heikkinen ja Arola selventävät.
Suomen valtionvelan historia on reilusti pidempi kuin itsenäisen Suomen. Otimme ensimmäiset maltilliset velkamme jo 1800-luvulla, kun olimme Venäjän tuore suuriruhtinaskunta.
Heikkinen ja Arola suorastaan ylistävät näiden ensimmäisten velkojen merkitystä. Heidän mukaansa suuriruhtinaskunnan omatoiminen lainanotto vahvisti mielikuvaa Suomesta erillisenä osana Venäjän keisarikuntaa.
Kun Venäjä vuonna 1809 valloitti maamme, Ruotsi yritti sysätä sodan voittajalle Suomen pinta-alan tai väestön mukaisen osuuden valtionvelastaan. Venäjä luonnollisesti torjui tämän, joten Suomi pääsi aloittamaan taipaleensa suuriruhtinaskuntana velattomalta pöydältä.
Toisaalta uusi emämaa ei myöskään aikonut tuhlata vähäisiä rupliaan Suomen hyväksi. Aleksanteri I oli halunnut Suomen pelkästään puskurivyöhykkeeksi länteen, eikä hänellä ollut taloudellisia intressejä alueen suhteen. Suomi sai tulla toimeen omillaan.
Pari ensimmäistä vuosikymmentään suuriruhtinaskunta oli velaton. Vuosina 1828–1837 Suomen senaatti otti Venäjän valtion luottolaitoksista lainaa kahteen suureen rakennushankkeeseen, Helsingin Nikolainkirkkoon eli nykyiseen Tuomiokirkkoon ja Bomarsundin linnoitukseen.
– Kirkko oli Suomen oma investointi, mutta linnoituksen rakentaminen oli Venäjän vaatima panostus valtakunnan turvallisuuteen, Heikkinen ja Arola toteavat.
Seuraavina kahtena vuosikymmenenä Suomi otti lainaa pelkästään kotimaasta. Vuosina 1853–1856 käyty Krimin sota merkitsi kuitenkin käännekohtaa velanotossa.
Sota tyrehdytti ulkomaankaupan, ja tullitulojen hiipuessa valtiontalous ajautui epätasapainoon. Pääomaköyhän kotimaan sijasta senaatti kääntyi ulkomaisten rahoitusmarkkinoiden puoleen, kun se vuonna 1859 laski liikkeeseen ruplamääräisen obligaatiolainan Pietarissa.
Kansainvälisten standardien mukaista emittoitua rautatielainaa on pidetty Suomen ensimmäisenä säännöllisenä valtiolainana. Se jäi ilmansuunnassaan ainoaksi.
Kaikki myöhemmät autonomian ajan rautatieobligaatiot laskettiin liikkeeseen läntisessä Euroopassa: Saksassa vuosina 1862–1889, Ranskassa 1895–1903 ja Britanniassa vuonna 1909.
Miksi Suomi suuntautui lainanotossaan länteen eikä keisarikunnan pääkaupunkiin Pietariin? Heikkisen ja Arolan mukaan syynä oli se, että Suomi sai Länsi-Euroopasta lainaa edullisemmin kuin Venäjältä.
Kun Suomi onnistui lokakuussa 1867 neuvottelemaan 5,6 miljoonan markan obligaatiolainan Berliinissä, valtiovaraintoimituskunnan päällikkönä toiminut J. V. Snellman kirjoitti kenraalikuvernööri Nikolai Adlerbergille:
– Kahdeksan prosentin korolla tämä raha on kuin kadulta löydettyä. Pietarissa meiltä on vaadittu 11–12 prosentin korkoa yhdeksän kuukauden lainasta.
Korko oli todellisuudessa vielä Snellmanin arviotakin alhaisempi, 6 prosenttia. Lainalla ostettiin viljaa, jolla pyrittiin lieventämään kesän 1867 kadon vaikutuksia.
Valitettavasti lainanottoa oli kuitenkin emmitty liian pitkään. Viljalastia ei saatu maahan tarpeeksi nopeasti, jotta sillä olisi voitu estää nälän ja kulkutautien aiheuttama korkea kuolleisuus.
Länsi-Euroopan pankit arvostivat suuriruhtinaskunnan tiukkaa taloudenpitoa.
Heikkinen ja Arola korostavat kirjassaan sitä, kuinka Suomi otti ”valtionlainaa” yhtenä muiden valtioiden joukossa, vaikka itsenäisyys oli sille tosiasiassa vasta kaukainen haave.
Länsi-Euroopan pankit arvostivat suuriruhtinaskunnan tiukkaa taloudenpitoa. Ranskalaispankki Crédit Lyonnais perusti 1870-luvulla ensimmäisenä pankkina oman tutkimusosaston, joka totesi suuriruhtinaskunnan finansseja hoidettavan ”suurella viisaudella ja harkitsevuudella”.
Pankki rinnasti Suomen tutkimuksissaan Skandinavian maihin. Kun Suomi vielä vuonna 1878 liittyi kultakantaan, se sai kansainvälisistä rahoituskeskuksista lainaa huomattavasti alhaisemmalla korolla kuin Venäjä, joka pääsi kultakantaan vasta lähes 20 vuotta myöhemmin.
Vuosisadan loppua kohti Venäjän ote Suomesta kiristyi, mikä huomattiin myös rahoitusmarkkinoilla. Suuriruhtinaskunnan viimeiseksi esiintymiseksi kansainvälisissä rahoituskeskuksissa jäi Lontoossa vuonna 1909 liikkeeseen laskettu puntalaina, jonka ehdot olivat selvästi aiemmin otettuja lainoja huonommat.
Ensimmäinen maailmansota sekoitti maailmantalouden pitkäksi aikaa, ja itsenäistynyt Suomi joutui ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin lainaamaan rahaa kotimaisilta säästäjiltä.
Suomen epävarma taloudellinen ja turvallisuuspoliittinen asema miellettiin lännessä riskiksi. Venäjällä vallan kaapanneet bolševikit olivat päättäneet jättää maansa lainat maksamatta, ja myös Suomi arvioitiin epävakaiden maiden joukkoon.
Itsenäinen Suomi onnistui palaamaan kansainvälisille rahoitusmarkkinoille vasta syksyllä 1923. Heikkisen ja Arolan mukaan valtiovarainministeri Risto Ryti joutui tekemään Lontoossa hartiavoimin töitä lainan saamiseksi.
Lainan tärkein edellytys oli kuitenkin vuonna 1921 säädetystä obligaatiolaista joustaminen. Laissa oli määrätty, että ennen maailmansotaa liikkeeseen laskettujen Suomen valtion obligaatioiden lunastusvaluutta määräytyisi sen mukaan, mikä oli ollut obligaation omistajuus vuoden 1914 lopussa. Vaihtoehtoisesti lunastus voitiin tehdä Suomen markoissa.
Laki raivostutti kansainväliset sijoittajat, jotka olisivat luonnollisesti halunneet saada rahat arvonsa säilyttäneissä valuutoissa tai devalvoituneiden valuuttojen vanhoissa kulta-arvoissa. Britit saatiin leppymään vasta lupaamalla, ettei lakia sovellettaisi heidän kohdallaan.
Heikkisen ja Arolan mukaan tapaus oli Suomelle opetus maineen ja luottamuksen merkityksestä rahoitusmarkkinoilla.
Jatkossa Suomi keskittyi rakentamaan mainetta maana, joka maksaa aina velkansa. Se oli Euroopan maista ainoa, joka maksoi Yhdysvalloille takaisin vuosina otetut 1919 ja 1920 elintarvikelainat.
– Siitä tuli Yhdysvalloissa legenda, joka muistettiin vielä vuosikymmeniä myöhemmin ja jota valtiovarainministeriö hyödynsi valtionobligaatioiden sijoittajamarkkinoinnissa vielä vuosituhannen lopulla.
Lukijan yllättää se, kuinka länteen suuntautunutta Suomen kansainvälinen lainanotto on ollut. Neuvostoliitosta otettiin kylmän sodan aikanakin vain kaksi lainaa, Urho Kekkosen 1950-luvulla neuvottelemat niin sanotut kultalainat.
Lukijan yllättää se, kuinka länteen suuntautunutta Suomen kansainvälinen lainanotto on ollut.
Toisen maailmansodan päätyttyä Suomi joutui Neuvostoliiton vaatimuksesta kieltäytymään Yhdysvaltojen myöntämästä Marshall-avusta ja jättäytymään pois YK:sta sekä myöhemmin EEC:stä ja EFTA:sta.
Se onnistui kuitenkin liittymään Kansainväliseen valuuttarahastoon ja Maailmanpankkiin vuonna 1948, ennen kuin Neuvostoliitto katkaisi siteensä niihin.
Jos Suomi olisi Ruotsin tavoin yrittänyt liittymistä vasta vuonna 1951, Neuvostoliiton vastustus olisi hyvinkin voinut estää Suomen jäsenyyden, Heikkinen ja Arola arvioivat.
Itsenäinen Suomi on Heikkisen ja Arolan mukaan käynyt läpi kuusi velka-aaltoa. Ensimmäiset niistä koettiin itsenäisyyden alkuvuosina ja 1930-luvun laman yhteydessä.
Seuraavan kerran valtionvelan määrä kasvoi toisen maailmansodan aikana. 1990-luvulla lainaa tarvittiin lamasta toipumiseen, ja 2000-luvulla sen määrää ovat paisuttaneet finanssikriisi ja koronapandemia.
Sodat ja muut kriisit ovat nostaneet velkasuhdetta tilapäisesti, mutta niiden jälkeen on palattu suhteellisen pian maltilliseen velkatilanteeseen.
Esimerkiksi laman jälkimainingeissa vuonna 1996 valtionvelan suhde bruttokansantuotteeseen oli 64,8 prosenttia, mutta vuoteen 2008 mennessä lukema oli saatu laskemaan 28 prosenttiin.
Nykytilanne muodostaa kaavasta ikävän poikkeuksen. Julkinen talous ei ollut vielä ehtinyt toipua finanssikriisistä, kun koronapandemia puhkesi.
Tälläkin kertaa velkaantumisen ensisijaisena syynä ovat olleet kansainväliset kriisit, mutta sitä ovat ylläpitäneet kotimaiset rakennetekijät, kuten teollisuuden rakennemuutos ja väestön nopeasta ikääntymisestä johtuvatyövoiman supistuminen.
Valtiokonttorin tuoreen tilaston mukaan valtionvelka suhteessa bruttokansantuotteeseen oli viime vuonna 66,7 prosenttia. Lukema kasvoi vuoteen 2024 verrattuna peräti 5,3 prosenttiyksikköä.
Suomalaisia lohduttanee hivenen, että lähes kaikki kehittyneet taloudet ovat joutuneet kasvattamaan lainamääriään reilusti selviytyäkseen finanssikriisistä ja koronasta.
Toisaalta Suomen kehitys on erkaantunut muista Pohjoismaista, jotka onnistuivat finanssikriisin jälkeen korjaamaan suuntansa.
Onko suomalaisten velkahuoli nykytilanteessa aiheellinen? Heikkisen ja Arolan mukaan huolemme saattaa kummuta osittain siitä, että rinnastamme julkisen velan virheellisesti kotitalouksien määräajassa maksettaviin velkoihin.
Valtio ei kuitenkaan ole kuin kotitalous, eikä valtionvelka ole samanlaista kuin kotitalouden velka.
– Siinä missä rajallisella aikavälillä toimiva kotitalous maksaa velkansa pois, ikuiseksi itsensä ajatteleva valtio lähinnä hoitaa velkaansa, Heikkinen ja Arola toteavat.
He huomauttavat, että Suomen luottoluokitus on yhä korkealla tasolla ja lainanoton kustannusero suhteessa muihin euroalueen maihin ennallaan. Suomalaisten velanotosta kantama huoli ei kuitenkaan ole aiheeton,vaan julkisen velan kasvuun tulee kiinnittää huomiota.
– Hyvien syiden lisäksi velkaa voidaan kasvattaa myös huonoilla perusteilla. Velanotolla voidaan siirtää tarpeellisia talouden sopeutustoimia tai vaikkapa toteuttaa vähemmän tarpeellisia finanssipoliittisia toimia ennen vaaleja.
Hyvien syiden lisäksi velkaa voidaan kasvattaa myös huonoilla perusteilla.
Hyvä, paha valtionvelka on tyylipuhdas tietokirja, eivätkä kirjoittajat syyttele entisiä tai nykyisiä päättäjiä liiasta velanotosta.
Esimerkiksi 1990-luvulla velkaantumisen syy ei Heikkisen ja Arolan mukaan ollut liian avokätinen elvytys, vaan finanssipolitiikka oli talouden tilaan nähden kireää.
Koronapandemian aikana tehtyä elvytystä he kuvailevat mittavaksi, mutta toteavat samaan hengenvetoon, että kansainvälisessä vertailussa se oli pienemmästä päästä.
Heikkinen ja Arola eivät myöskään ota kantaa siihen, millä poliittisilla keinoilla Suomen pitäisi pyrkiä velkasuhteen alentamiseen tai edes sen kasvun pysäyttämiseen.
Kirjoittajat tyytyvät siteeraamaan Tilastokeskuksen runsas vuosi sitten julkaisemaa väestöennustetta, jonka mukaan työikäinen väestö kasvaa kolmen seuraavan vuosikymmenen aikana maahanmuuton ansiosta, mutta alkaa 2050-luvun puolivälissä taas supistua.
– Jos ennuste toteutuu, Suomen talous ei kärsi vähään aikaan sellaisesta negatiivisesta väestöšokista kuin 2010-luvulla, mikä helpottaisi myös julkisen talouden tilannetta ja siten velanhallintaa, he toteavat.
Mika Arola ja Sakari Heikkinen: Hyvä, paha valtionvelka. Suomen lainanoton globaali historia. Gaudeamus, 310 s.