Lukijalta: Yhteiskuntamme kärsii ahdistushäiriöstä
Nuoret voivat pahoin, sairauspoissaolot ovat lisääntyneet ja yksinäisyys riepottelee yhteiskuntaamme. Joidenkin mielestä oppilailta, opiskelijoilta ja työntekijöiltä vaaditaan aivan liikoja. Toiset taas ajattelevat, että nykyihminen luhistuu pienimpäänkin vastoinkäymiseen. Ennen oli toisin, sanotaan.
Olen kamppaillut ahdistuksen kanssa useita vuosia, ja viime aikoina taistelu on kääntynyt yhä useammin voitokseni. Muutaman asian tajuaminen on auttanut eteenpäin valtavasti: Ymmärsin, että ahdistus lievenee altistuksella. Sitä vastoin taas pelkojen piilottelu ja ahdistavien tilanteiden välttäminen pahentavat oireilua.
Ahdistusta ei kuulu pelätä. Se on hyödyllinen tunne, joka on kehittynyt selviytymistä varten. Parhaimmillaan se auttaa vireytymään esiintymistilanteissa ja pakottaa toimimaan silloin, kun rohkeus ei muutoin riittäisi.
Yhteiskuntana pelkäämme kuitenkin ahdistusta. Se nähdään ainoastaan ongelmana ja häiriönä, josta pitäisi hankkiutua eroon. Yhteisvoimin yritämme suojella ihmisiä ahdistuksen tunteelta viimeiseen hengenvetoon asti.
Vanhemmat varjelevat lapsiaan vastoinkäymisiltä, ja esiintymiskammoiset oppilaat vapautetaan kaikesta suullisesta osallistumisesta oppitunneilla. Ihmisten mielipiteenilmaisua rajoitetaan erinäisin ohjein, jottei kukaan vain joutuisi tuntemaan loukkaantumista. (Mainittakoon, että suoranainen vihapuhe ja kiihottaminen kansanryhmää vastaan ovat asia erikseen.)
Todellisuudessa sen ei pitäisi olla väärin, että ihminen joutuu kohtaamaan elämässään epämukavia ja ahdistusta aiheuttavia tilanteita. Ongelma on, että vaikeiden tunteiden tunteminen – ja voi kamalaa, näyttäminen! – on kulttuurissamme tabu.
Kun jännitystä, pelkoa ja ahdistusta ei saa näyttää, kuinka meidän olisi tarkoitus opetella selviämään näitä tunteita aiheuttavista tilanteista? Nykyään emme oikeastaan voikaan, vaan joudumme piilottamaan tunteemme ja pysymään aina mukavuusalueellamme. Lähestymistapammehan on siis täysin väärä, eikä ihmekään, että ahdistus on kasvava ilmiö.
Sen sijaan, että näkisimme ahdistuksen ongelmana, meidän tulisikin nähdä se haasteena. Esiintymistä ja vuorovaikutusta pelkääville oppilaille tulisi järjestää enemmän matalamman kynnyksen oppimismahdollisuuksia, joissa he voisivat portaittain harjoitella sosiaalisen ahdistuksen kanssa toimeen tulemista.
Lasten kykyä sietää pettymyksiä ja vastoinkäymisiä pitäisi parantaa opettamalla heille tarpeellisia tunnetaitoja oikeissa tilanteissa. Ahdistus on ikävää, mutta ei vaarallista tai kiellettyä.
Myöskään yhteiskunnallisen keskustelun rauhoittamisen ei tulisi tapahtua mielipiteiden rajoittamisen keinoin. Sen sijaan ihmisten resilienssiä selvitä haastavista tunteista ja kykyä puolustautua asiallisesti kritiikkiä vastaan pitäisi tukea. Opetusohjelmien kehittäminen niin kouluissa kuin vapaa-ajan järjestöissäkin olisi tältä osin tärkeää.
Ratkaisu häämöttää jo edessämme, kun vain uskallamme kohdata haasteemme silmästä silmään. Emmehän halua ruokkia mörköjä pelolla?
Venla Österberg
Tällä palstalla Suomenmaan lukijat voivat käydä avointa keskustelua mieltään askarruttavista ajankohtaisista aiheista. Toimituksella on oikeus editoida kirjoituksia. Voit jättää kirjoituksen osoitteessa: https://www.suomenmaa.fi/kategoria/mielipide/