Historia | Neljä miestä, yksi jeeppi – Itävallan jako teki Wienistä Euroopan johtavan vakoilukaupungin
Toisen maailmansodan pesänselvityksessä siirryttiin uuteen vaiheeseen tasan 80 sitten, kun voittajavallat sopivat Itävallan jaosta 7. tammikuuta 1946.
Maa jaettiin neljään miehitysvyöhykkeeseen. Neuvostoliitto sai hallintaansa Ala-Itävallan, Burgenlandin ja Ylä-Itävallan pohjoisosan, Yhdysvallat Salzburgin ja suurimman osan Ylä-Itävaltaa, Iso-Britannia Steiermarkin ja Kärntenin ja Ranska Tirolin ja Vorarlbergin.
Wien sijaitsi syvällä Neuvostoliiton vyöhykkeen sisällä, mutta myös se jaettiin samalla tavalla neljään sektoriin. Kaupungin keskusta oli kansainvälistä aluetta, jossa hallinto vaihtui kuukausittain.
Liittoutuneiden yhteistyön tunnetuksi symboliksi nousivat Wienin kansainvälisellä vyöhykkeellä partioineet sotilaspoliisit.
Jotta mikään maa ei näyttäisi muita päätä pidemmältä, partioautossa – usein Jeepissä – istui yksi sotilas jokaisesta neljästä miehitysvallasta. Järjestely oli ainutlaatuinen kylmän sodan kynnyksellä ja esti tehokkaasti yksittäisten maiden mielivaltaiset pidätykset kaupungin keskustassa.
Itävaltaa kohdeltiin vuoden 1943 Moskovan julistuksen mukaisesti ”natsi-Saksan ensimmäisenä uhrina”. Tämä mahdollisti sen, että Itävallalla oli oma hallitus ja presidentti jo vuodesta 1945 alkaen, vaikka miehitysvallat valvoivatkin kaikkea päätöksentekoa.
Vuonna 1946 hallituksen valta kasvoi huomattavasti, kun se sai säätää lakeja ilman, että liittoutuneiden tarvitsi erikseen hyväksyä jokaista niistä.
Jaettuna kaupunkina ja idän ja lännen välisenä rajapintana Wienistä tuli vakoilijoiden luvattu kaupunki. Carol Reedin klassikkoelokuva Kolmas mies (The Third Man,1949) sijoittuu juuri vuoden 1946 raunioituneeseen Wieniin ja kuvaa mustan pörssin kauppaa, salakuljetusta viemäreissä ja miehitysvyöhykkeiden välistä jännitettä.
Jokainen miehitysvalta otti haltuunsa loistohotellin. Brittien päämaja oli Hotel Sacher, amerikkalaisten Hotel Bristol ja neuvostoliittolaisten Hotel Imperial. Rakennukset oli varustettu salakuuntelulaitteilla, ja henkilökunta koostui usein eri osapuolten ilmiantajista.
Kaikki ulkomaille menevä posti ja kansainväliset puhelut kulkivat sensuurin läpi. Wienissä sijaitsi yhteinen sensuuritoimisto, jossa neljän eri maan edustajat istuivat samassa huoneessa lukemassa itävaltalaisten kirjeitä.
Kuten Kolmannessa miehessä kuvataan, Wienin valtava ja monimutkainen viemäriverkosto oli elintärkeä vakoojille ja salakuljettajille.
Viemärit eivät noudattaneet katutason vyöhykerajoja. Niiden avulla pystyi siirtymään neuvostosektorilta amerikkalaisten puolelle huomaamatta.
Liittoutuneet joutuivat lopulta perustamaan erityisiä ”kanavapartioita”, jotka partioivat maan alla estääkseen laittomat rajanylitykset ja mustan pörssin kaupan.
Malliesimerkki Wienissä sodan jälkeen harjoitetusta vakoilusta oli brittien hanke, jossa he onnistuivat tunnelin kautta puhelinkaapeleihin käsiksi päästyään kuuntelemaan neuvostokenraalien puheluita Moskovaan.
Vuonna 1946 Wienissä virallinen valuutta oli lähes arvotonta. Todellista valuuttaa olivat amerikkalaiset savukkeet, nailonsukat ja bensiini. Amerikkalaisilla sotilailla oli valtava vaikutusvalta, koska heillä oli pääsy näihin tarvikkeisiin. Erityisesti Lucky Strike -savukkeilla sai ostettua kaikkea lääkkeistä väärennettyihin passeihin.
Elämä Wienissä vuonna 1946 oli surrealistinen sekoitus äärimmäistä niukkuutta, raunioita ja toisaalta loistokasta kulttuuria, joka yritti herätä henkiin. Tavallisen wieniläisen arki oli jatkuvaa selviytymistaistelua miehitysvaltojen luoman jännitteen keskellä.
Suurin huoli oli ruoka. Vuosi 1946 oli ruokahuollon osalta jopa sota-aikaa vaikeampi. Kaupunkilaiset matkustivat täpötäysissä junissa ”hamsterimatkoille” maaseudulle vaihtamaan perintöhopeita, kelloja tai vaatteita perunoihin ja jauhoihin.
Wien tunnettiin myös ”raunionaisten” kaupunkina. Katukuvaa hallitsivat naiset, jotka muodostivat ketjuja ja siivosivat paljain käsin miljoonia tonneja tiilimurskaa raunioituneista taloista.
Miesten puute oli huutava, sillä he olivat joko kuolleet rintamalla tai viruivat sotavankeina Siperiassa.
Myös asuntopula oli ankara, sillä suuri osa kaupungista oli tuhoutunut pommituksissa. Monet asuivat kellareissa tai ikkunattomissa huoneissa, joita peittivät pahvit.
Vaikka kaupunki oli jaettu, wieniläiset pelkäsivät erityisesti neuvostoliittolaisia sotilaita. Neuvostoliiton salainen poliisi NKVD pidätti ihmisiä keskellä kirkasta päivää syytettynä vakoilusta tai natsitaustasta, ja monet katosivat pysyvästi leireille.
Naiset välttivät liikkumista pimeällä neuvostosektorilla seksuaalisen väkivallan pelon vuoksi. Amerikkalaista sektoria pidettiin ”kultaisena maana”, jossa oli suklaata ja purukumia, kun taas idässä olot olivat ankarat.
Raunioiden ja nälän keskelläkään kaupungissa ei unohdettu kulttuuria. Teatterit ja orkesterit aloittivat toimintansa lähes välittömästi.
Ihmiset saattoivat istua takit päällään lämmittämättömissä saleissa kuuntelemassa Mozartia tai Beethovenia vatsa nälästä kurnien.
Legendaariset kahvilatkin avasivat ovensa, vaikka kahvi oli tehty korvikkeesta eli paahdetusta ohrasta ja lämmitystä ei ollut. Kahvila oli edelleen wieniläisten ”toinen olohuone”, jossa luettiin päivän lehdet ja puitiin maailmanpolitiikkaa.
Tilapäiseksi järjestelyksi tarkoitettu Itävallan miehitys kesti peräti 10 vuotta. Se päättyi vasta, kun Neuvostoliitto suostui lopulta vetäytymään vuonna 1955 vastineeksi Itävallan pysyvästä puolueettomuudesta.