Saksa tekee mitä lystää!
Rahaliiton rakentamisen yhteydessä juuri Saksa vaati tiukkojen EMU-kriteerien asettamista. Kolmen ja 60 prosentin alijäämä- ja velkasäännöt asetettiinkin.
Jo vuosina 2003–2004 Saksan ja Ranskan julkiset taloudet ajoivat kuitenkin karille, ja molemmat rikkoivat kohta kriteerejä. Tapahtuneen olisi pitänyt johtaa sanktioihin. Nämä EU:n suuret painostivat kuitenkin komissiota, eikä seuraamuksia tullut.
Muutamat muutkin EMU-maat ottivat tuon opikseen ja antoivat velkaantumisen viedä. Finanssikriisin tullen löperyys piti panna kuriin, vakaus- ja kasvupakettia revisioitiin tiukemmaksi. Six-pac- ja Two-pac- lainsäädännöillä valvontaa parannettiin ja sakkoja päätettiin nyt ihan oikein määrätä rikkomuksista.
Halvan venäläisen fossiilisen sähkön voimin Saksan talous nousikin kukoistukseen. Saksasta tuli EU:n ainoa ylijäämätalous useiksi vuosiksi. Se lysti loppui, kun Vladimir Putinin julma sota paljasti Saksan energia- ja raaka-aineriippuvuudet.
Saksa liukui alamäkeen. Maa tarvitsi suuria investointeja ja oli valmis panemaan valtavasti rahaa sellaisten saamiseen. EU:n säädökset estivät kuitenkin suurten valtiontukien käytön. Mutta ei hätää. Saksan johdolla EU lähti rikkomaan EU:n pyhiä periaatteita, reiluja sisämarkkinoita ja valtiontukisääntöjä.
Komissio myönsi melkein koko EU:n nukkuessa nopeasti yhteensä ensin 3 100 miljardin euron poikkeukset valtiontukisääntöihin. Nyt Saksa ja Ranska, jälleen ensimmäisinä, riensivät myös käyttämään tarjolle tulleita mahdollisuuksia.
Ne ”ostivat” sadoilla miljardeilla euroilla maailmalta suurinvestointeja maihinsa, esimerkkinä Intelin puolijohdeinvestointi itäisen Saksan puolelle. Hinta 21 miljardia euroa, johon julkinen tuki on 10 miljardia euroa.
Pienille EU-maille tämä on ollut myrkkyä, vaikka Suomikin taisi käyttää valtiontukipoikkeuksia Fortum- tragediassa.
Nämä toimet eivät auttaneet. Saksan talous sukelsi edelleen ja sen julkinen talous törmäsi EMU- kriteereihin. Silti Saksa piti EU:ssa edelleen kiinni tiukoista EMU-kriteereistä.
Niin jymäkästi piti, että kun edellinen liittokansleri Olaf Scholz alkoi Saksan uudelleen heikentyneen talouden vuoksi lämmetä EMU- kriteereiden höllentämiselle, silloinen valtiovartainministeri, liberaalien Christian Lindner erosi hallituksesta ja hallitus kaatui. Lindneriä oli vahvasti tukenut tuolloin oppositiossa vielä oleva Friedrich Merzin CDU.
Nyt Saksassa on uusi hallitus, Merzin CDU:n ja SDP:n hallitus. Samalla muuttui Saksan ja Mertzin omakin kanta tiukkoihin EMU-kriteereihin.
Pari päivää sitten Saksan uusi valtiovarainministeri, SDP:n Lars Klingbeil ilmoitti julkisuudessa, oltuaan yhteydessä komissioon, että Saksa rikkoo EMU-kriteereitä ja uskoo saavansa siihen luvan komissiolta.
Tähän löytyy tietysti järkevältä kuulostavia perusteluja. Saksahan aikoo investoida 1000 miljardilla eurolla teollisuuteen ja erityisesti puolustusteollisuuteen. Se voi elvyttää hitusen verran koko EU:ta.
Dilemma onkin ei vain siinä, että Saksan johdolla tullaan rikkomaan nyt sitä, mitä ei pitänyt, vaan myös siinä, että Saksan ja EU:n suurten tarpeiden edessä EU:n säännöt taipuvat aina, vähän samalla tavalla kuin USA:n pelissäännöt Donald Trumpin myllerryksissä.
Sama ei tapahdu EU:n pienempien maiden kohdatessa ongelmia. Tämä rapauttaa EU:n yhteistä toimintamoraalia.