Lukijalta: Kutsumusammatti hukutetaan byrokratiaan?
Kalastajan ammatti näyttäytyy monelle lähes postikorttimaisena: aamu-usva veden yllä, pyydykset veteen, saalis ylös, kotirannan kautta kalat tukkuun tai kauppaan ja illaksi kotiin takkatulen ääreen. Luonnonrauha, vapaus ja rehellinen fyysinen työ – kuva, joka elää sitkeästi ihmisten mielissä.
Tämä idylli on kuitenkin enää kaunis tarina, ei kalastajan arkea vuonna 2026. Todellisuus on muuttunut ja yhteiskunnan kontrolli on kasvanut. Kalastajan työ ei ole enää pelkkää kalastamista, vaan jatkuvasti paisuvaa paperityötä. Pienyrittäjän perusvelvoitteet – kirjanpito, verot ja vakuutukset – ovat vasta alkua.
Elintarvikealan omavalvonta tuo arkeen lisää kerroksia. Lämpötila-, siivous-, saalis-, tuhoeläin- ja pakkausmateriaalikirjanpito sekä erätunnusten luominen vievät aikaa päivästä toiseen. Jokainen vaihe on dokumentoitava ja arkistoitava tarkastuksia varten.
Lisäksi on varmistettava, että ajoneuvot, kuljetuspalvelut ja veneet täyttävät kaikki vaatimukset. Venekin on ilmoitettava alkutuotantopaikaksi, ja jos myyt kalaa torilla, siitäkin on tehtävä erillinen ilmoitus.
Tammikuusta 2026 alkaen myös sisävesikalastajien on raportoitava elinvoimakeskukselle päivittäin missä kalastit, millä aluksella, millä pyydyksillä, kuinka kauan ja mitä sait.
Jokaiselle lajille luodaan oma erätunnus, joka seuraa kalaa digitaalisesti koko ketjun. Jos päivän saaliina on muikkua, siikaa, ahventa ja haukea, syntyy neljä erätunnusta.
Merialueilla raportointi on vielä tiukempaa kiintiöidyillä lajeilla – ilmoitus on tehtävä jo ennen rantautumista, jotta valvoja ehtii paikalle tarkistamaan, oletko arvioinut saaliin määrän ja koostumuksen oikein.
Kalastaja on perinteisesti valmistanut suuren osan pyydyksistään itse. Näin on saatu juuri omiin vesiin sopivat rysät, verkot ja nuotat – järkevää, taloudellista ja osa ammattitaidon perinnettä.
Nyt muovien kierrätykseen kannustava SUP-direktiivi ulottaa tuottajavastuun myös omaan käyttöön valmistettuihin pyydyksiin. Kalastaja rinnastetaan teolliseksi valmistajaksi, jonka on liityttävä tuottajayhteisöön ja raportoitava valmistuksestaan.
Lisäksi on pidettävä kirjaa käytöstä poistetuista välineistä, ilmoitettava niiden toimituspaikat ja raportoitava kadonneet pyydykset.
Yksi kalastuksen vanhimmista perinteistä on muuttunut uudeksi byrokratian kerrokseksi. Tänä vuonna Suomessa tuotettujen elintarvikkeiden vierasaine- ja jäämävalvonnan maksullisuus laajeni koskemaan myös kaupallisesti kalastettua kalaa.
Valvontaohjelman kustannukset katetaan elinkeinolta perittävällä maksulla, joka perustuu vuosittaiseen raportointiin. Taas yksi uusi ilmoitus samoista kaloista, joista raportoidaan jo valmiiksi useille viranomaisille.
Näin yksinkertaiseksi mielletty, luonnonläheinen kalastajan ammatti on muuttunut byrokratian viidakoksi. Viidakoksi, joka ei kannusta vaan lamaannuttaa ja jonka ensisijainen tarkoitus tuntuu olevan hallinnon tarpeiden ylläpito, ei elinkeinon tukeminen.
Jos haluamme, että Suomessa on tulevaisuudessakin kaupallisia kalastajia, alan ääntä on kuunneltava. Tarvitaan lainsäädäntöä sekä toiminnan ja valvonnan tietojärjestelmiä, jotka mahdollistavat kalastajan sujuvan arjen ja tunnistavat kalastuksen yritystoiminnaksi.
On selkeytettävä kaupallisen kalastajan määritelmää ja nykyistä velvoiteviidakkoa. Muuten on äärimmäisen vaikeaa saada alalle uusia toimijoita – heitä, joita ala pysyäkseen elinvoimaisena tarvitsee nyt kipeämmin kuin koskaan ennen.
Juha Korhonen
puheenjohtaja, Suomen sisävesiammattikalastajien liitto ry
kaupunginvaltuutettu (kesk.), Kuusamo
Jarno Aaltonen
puheenjohtaja Suomen ammattikalastajaliitto ry
Tällä palstalla Suomenmaan lukijat voivat käydä avointa keskustelua mieltään askarruttavista ajankohtaisista aiheista. Toimituksella on oikeus editoida kirjoituksia. Voit jättää kirjoituksen osoitteessa: https://www.suomenmaa.fi/kategoria/mielipide/