Puurakentaminen on eilisestä oppimista

Nyt teen jotakin sellaista, jota en ole koskaan tehnyt 40 vuotta kestäneen mielipidekirjoittamiseni aikana: kehun Helsingin Sanomien pääkirjoitusta.

Viikko sitten (18.9.) HS:n pääkirjoitus suomi Suomen hitaasti kehittyvää puurakentamista. Tietenkin kyse oli paikallisesta painotuksesta, eli puisten kerrostalojen rakentamisen tahmeudesta.

Sen hyväksyn, koska jostakin nekin puut on haettava eli maaseudun metsistä. Keskuspuistosta kun ei monta tönöä rakenneta, vaikka se kuinka pieneksi pilkottaisiin.

Mutta kyse puurakentamisessa on paljon suuremmasta asiasta. Betonin salattu hiilijalanjälki on niin valtava asia, ettei siitä juuri uskalla puhua kukaan muu kuin Risto Isomäki.

Jos betoni-infran historia otettaisiin huomioon elinkaariajattelussa, se kaataisi hiilijalanjälkivertailut kertaheitolla.

Vielä suurempi asia on kysymykseen liittyvä filosofinen puoli. Se koskee paljon muutakin kuin rakentamista. Tästä asiasta kiinnostuin jo ennen Hesarin pääkirjoitusta, väitöskirjapuuhani yhteydessä.

On kaksi tapaa suhtautua menneisyyteen ja sitä kautta myös tulevaisuuteen. On toisaalta rikkumaton modernisaation palvonta, jonka mukaan menneisyys on huono ja paha ja meidän on pyrittävä edistymään kohti hienoa teknisesti kehittynyttä, poliittisen korrektiuden ja modernisaation arvojen täyttämää tulevaisuutta.

Tässä katsannossa puurakentaminen on nähty vanhana ja siten huonona asiana. Esimerkiksi siksi, että maaseudulla ennen kaikki rakennettiin puusta. Sen sijaan kaupungistuminen, betonirakentaminen ja tulevaisuus kuuluvat yhteen.

Mutta yhä useampi ajattelija niin meillä kuin muuallakin on ruvennut epäilemään tätä ajattelutapaa. Amerikkalainen Jared Diamond kirjoittaa kirjassaan ”Maailma eiliseen saakka”, mitä meillä olisi opittavaa niin sanotuilta menneisyyden ”primitiivisiltä” kulttuureilta. Ne sentään ovat saaneet maailman pysymään pystyssä kymmeniä tuhansia vuosia.

Itä-Suomen yliopiston professori Jukka Korpela laajentaa kysymyksen myös yhteiskuntajärjestelmiin. Kirjassaan ”Jumalan laista oikeusvaltion syntyyn” hän kysyy suoraan, onko länsimainen demokratia ainoa ”oikea” hallintomalli kaikille ja pitääkö muun maailman hyväksyä se, jotta saa olla olemassa.

Kolmas asia, joka koskee varsinkin rakentamista, on kysymys tekniikan luonteesta. Onko tekninen kehitys eräänlainen juggernautti, kone joka vain etenee murskaavalla voimalla pienen ihmisen aikeista välittämättä? Tämän kysymyksen esittää englantilainen sosiologi Anthony Giddens.

Jos ajattelemme aikaa vaikka vain 60 vuotta sitten, kuka esimerkiksi silloin ennusti, että jokainen (lapsikin) tuijottaa edessään olevaa pientä lasilevyä ja näpelöi sitä sormellaan kaiket päivät. Ja että tuo levy saa aikaan sekä yhteyden koko maailmaan että myös sotia ja pakolaistulvia.Ei kukaan.

Muistaakseni silloin ennustettiin, että 2000-luvulla autot ajavat ilmassa ja miehet ovat pienempiä kuin naiset ja kaljuja. No, kaljuja ovatkin, mutta parturin avustuksella.

Tulevaisuus on siis aika arvaamaton, vaikka kuinka olisimme tietävinämme, minne mennään. Mutta menneisyys ei välttämättä ole arvoton, jos käytämme kaiken sen viisauden, jonka se sisältää.

Neljän kesäremontin keskellä mietin viime kesänä monia rakentamiseen liittyviä kysymyksiä. Miksi rakennuksen pitäisi esimerkiksi kestää satoja vuosia?  

Meille ajatus täällä kylmässä on itsestään selvyys, jota ei koskaan kyseenalaisteta. Eskimot elivät kylmässä igluissa, japanilaiset rakensivat ohuita paperiseiniä, intiaanit kätkivät jopa polkunsa pään niin, ettei sitä kukaan huomannut.

Länsimainen ihminen haluaa rakentaa valtavia pilvenpiirtäjiä betonista, lasista ja teräksestä ja sanoo  sitä kehitykseksi, koska se on teknisesti mahdollista.

Mutta onko tavallisen ihmisen kuvitelma asumisesta muuttunut mihinkään? Helsingin Käpylään halutaan rakentaa sata pientä omakotitaloa. Niin suunnitellaan siksi, että se tiedetään edelleen ihmisten parhaaksi asumismuodoksi – tietenkin.

En ole naiivi asiaan liittyvien taloudellisten sidosten suhteen. Totta kai rakennusteollisuus, betoni ja politiikka ovat yhteyksissä kaavoituksen kautta. Ja media pyrkii uskottelemaan, että vaikka kolisevassa tavarakontissa asuu onnellinen perhe, jos se vain on ilmoittajien etu.

Mutta mitä puurakentamiseen tulee, se ei ole enää palonarkojen, haurastuvien tönöjen pykäämistä. Se on, vaikkapa kerrostalorakentamisessa on ristiinliimattujen, äärimmäisen kestävien rakenteiden valmistusta. Yhtä hyvin se voi olla perinteistä hirsirakentamistakin.

On siis pidettävä huolta, että betonilobbaajat eivät saa ujutettua puurakentamisen estämistä rakennuslakeihin.  Vain menneisyyttä, tulevaisuutta ja haluttua tekniikkaa yhdistämällä syntyy onnellista rakentamista.

Ennen kaikkea on sanottava suoraan: betonirakentaminen on ympäristörikoksista suurimpia!