Pirullisten ongelmien ratkaisu vaatii uudenlaista yhteistyötä

Viime kaudella painiessani hallituskumppaneiden kanssa muun muassa eurokriisin, teollisuuden rakennemuutoksen ja sote-uudistuksen kanssa, törmäsin käsitteeseen, joka sanoitti kokemuksiani osuvalla tavalla.

Vaasan yliopiston sosiaali- ja terveyshallintotieteen professori Pirkko Vartiainen on nimittäin puhunut pirullisista ongelmista.

Niiden ymmärtäminen on vaativaa, ne ovat epärutiininomaisia ja uniikkeja, niille ei ole löydettävissä sataprosenttisen hyvää ratkaisua, ratkaisut eivät ole oikeita tai vääriä, niiden perusluonne on jatkuvuus ja ilman ongelmaan tarttumista ne kasvavat suuriksi vyyhdeiksi.

Tämän todellisuuden tunnistaminen on samaan aikaan armahtavaa, samaan aikaan uudenlaiseen yhteistyöhön haastavaa.

Perinteisen määritelmän mukaan politiikka on yhteisten asioiden hoitamista, kompromissien taidetta.

Tiedän, että tälläkin eduskuntakaudella tahtoa löytää yhteisiä ratkaisuja on kyllä ollut olemassa ja kompromisseja on oltu valmiita tekemään.

Maailma on kuitenkin muuttunut koko ajan monimutkaisemmaksi, absoluuttisia totuuksia ei ole, eikä myöskään asiantuntijoita, jotka voisivat tarjota täydellisiä vastauksia.

Suurista, jokaista ihmistä koskevista uudistuksista roikkuu ilmassa kysymys, onko ne sittenkin tehty liian kiireellä. 

Uskallan väittää, että jokainen kansanedustaja tai kuntapäättäjä on viimeisen kymmenen vuoden aikana paininut tällaisten ”ei-mustavalkoisten” ongelmien kanssa.

Sote, kuntauudistus, köyhyys ja eriarvoisuus, perhevapaauudistus, koulutuspolitiikka tai vaikkapa tiedustelulait muutamia mainitakseni.

Lista laajenee valtavasti, kun mennään ilmastonmuutoksen ja kestämättömän kehityksen kaltaisiin globaaleihin ongelmiin.

Politiikan tekemisen tyyli ei liity vain siihen, saadaanko ratkaisuja aikaiseksi. Sillä on iso vaikutus myös siihen, mitä kansalaiset politiikasta ajattelevat.

Näin vaalien alla tunteet ymmärrettävästi kuumenevat ja kiire voi sumentaa arvostelukykyä. Arvostelusta tulee usein valitettavasti myös henkilöön menevää.

Itse näen, että retoriikka, jolla istuva hallitus perustelee ratkaisuja sillä, että edellinen ei saanut mitään aikaiseksi, edustaa lyhytnäköistä retoriikkaa, joka rapauttaa politiikan luottamusta.

Sama pätee toisinpäin: jos oppositiosta arvostellaan kaikkea ilman omia vaihtoehtoja, sekään ei rakenna kansanedustuslaitoksen arvostusta.

Kansalaisten usko politiikkaan voitetaan puhumalla vaikeistakin asioista totta ja arvostavaan sävyyn toinen toisistamme.

Mitä sitten voisimme ottaa opiksemme tulevaa varten? Millaisin eväin ensi hallituskauden suuria ja vaikeita päätöksiä lähdetään viemään eteenpäin?

Tulisiko esimerkiksi parlamentaarista valmistelua käyttää useammin? Olisiko hyvä hakea laajaa yhteisymmärrystä jo ennen kuin esitys tuodaan eduskuntaan?

Miten varmistetaan kansalaisten kuuleminen ja demokratian aito toteutuminen?

Valmiita vastauksia minulla ei ole tarjota – on vain kysymyksiä, jotka uskoakseni eivät kuitenkaan ole liian viheliäisiä ja joista olisi hyvä käydä keskustelua myös näin vaalien alla.