Unohdetut alueet, pettyneet ihmiset
Yhdysvaltojen jakautuminen hämmentää ja pelottaa useimpia meistä. Miten maailman vahvin demokratia on ajautunut autoritarismin, väkivallan ja syvenevän eriarvoisuuden tielle? Voisiko samankaltainen kehitys olla mahdollinen myös Suomessa?
Donald Trump ja hänen seuraajansa nousivat valtaan demokraattisten vaalien kautta.
Tarpeeksi moni amerikkalainen koki trumpismin tarjoavan vastauksia, tai ainakin muutosta. Trumpin kannattajia yhdistää usein matalampi koulutustaso sekä alueet, joilta perinteinen teollisuus on vetäytynyt ja työttömyys noussut.
Maakuntapolitiikan arjessa tulee väistämättä ajatelleeksi, että pienessä mittakaavassa vastaavia syrjäytettyjä alueita löytyy meiltäkin, erityisesti Itä- ja Pohjois-Suomesta.
Poikien koulutustason lasku, metsäteollisuuden rakennemuutos ja epävarmuus tulevaisuudesta luovat tilaa tyytymättömyydelle.
Kotoinen “pettyneiden joukko” on toistaiseksi kanavoinut muutosvoimansa äänestämällä perussuomalaisia. On silmiinpistävää huomata, kuinka perussuomalaiset kopioivat tavoitteensa ja retoriikkaansa Yhdysvalloista ja sovittaa ne suomalaiseen kontekstiin.
Ei Suomen suurimpia ongelmia ole bensan hinta, koulujen tasa-arvotyö tai kulttuurisodat. Suurin ongelmamme on se, ettei meillä ole jaettua ideaa maan tulevaisuudesta.
Ovatko perussuomalaiset kyenneet lunastamaan heihin asetettuja odotuksia? Työttömyys on ennätyslukemissa, ja sosiaaliturvaan tehdyt leikkaukset osuvat kipeimmin juuri itäsuomalaisiin perheisiin, joissa lapsiperheköyhyys on muuta maata yleisempää.
Oikeistolaisen politiikan peruslogiikka on julkisen sektorin kaventamisessa. Se palvelee heitä, joilla on varaa ostaa palvelut itse.
Mutta pienituloisille ihmisille ja syrjäisille alueille hyvinvointivaltio on ollut elinehto. Se on taannut jokaiselle mahdollisuuden tavoitella hyvää elämää taustasta riippumatta. Yhteiseltä perustalta myös yksilö voi ponnistaa.
Kun iso kuva on kirkas, yksityiskohdat löytävät kyllä paikkansa.
Populismi, sosiaalisen median kärjistyvä ilmapiiri ja asioiden yksinkertaistaminen haastavat asianhoitajapuolueet, kuten keskustan.
Pelkkä vastuullinen asioiden hoitaminen ei riitä, sillä äänestämisessä on aina kyse myös tunteesta. Vahvana yleispuolueena keskustan pitäisi tarjota idea niin Itä-Suomelle kuin Itä-Helsingille. Yhtenäisen Suomen ajatuksessa on mielestäni kyse juuri tästä.
Politiikan tärkein tehtävä on luoda toivoa heille, jotka kokevat osattomuutta ja ulkopuolisuutta. Se on ainoa tapa taata yhteiskuntarauha. Tässä Yhdysvalloissa on epäonnistuttu rajusti.
Uskon, että keskustan kannattaisi siirtää katse kauemmas päivänpolitiikasta ja yksittäisistä vaalikausista. Siis ihan reippaasti 30-luvun loppupuolelle.
Millainen Suomi meillä silloin on? Huolimatta jatkuvasta identiteettipolitiikan älämölöstä pitäisi uskaltaa palata perusasioihin.
Miten koulutuksesta huolehditaan, kun väestö ikääntyy ja moninaistuu? Millainen sosiaaliturvaa kannustaa ja kannattelee? Kuinka yritykset saadaan investoimaan? Ja miten kaikki tehdään luonnon kantokyvyn rajoissa?
Kun iso kuva on kirkas, yksityiskohdat löytävät kyllä paikkansa. Keskusta vahvistuu ottamalla takaisin paikkansa yhteiskunnallista sopua ja toivoa tulevaisuuteen luovana voimana.