Mistä kuntien johtamiskriiseissä on kyse?
Julkisuuteen on viime vuosina noussut lukuisia kuntajohtamisen kriisitilanteita, joiden seurauksena johtajia on lähtenyt muihin kuntiin tai muihin hommiin – joko omasta tahdostaan tai luottamushenkilöiden vaatimuksesta.
Osa tarinoista kertoo kuntajohtajapaikkojen tuulisuudesta, mutta osa johtajien siirtymistarinoista liittyy sen sijaan kuntajohtamisuran muutokseen.
Jos ennen oli tapana johtaa samaa kuntaa hyvin pitkään, on nykyisin tavallisempaa, että kuntajohtajat siirtyvät johtajaurallaan muihin kuntiin tai muihin kuntien kanssa toimiviin organisaatioihin.
Kyse ei siis välttämättä ole negatiivisesta ilmiöstä, jossa johtamistyö kunnassa on luotaantyöntävää tai muuttunut mahdottomaksi, vaan positiivisesta ilmiöstä, jossa kuntajohtajaura toimii hyvänä pohjana myös muille johtajan tehtäville.
Tässä kolumnisarjassa keskityn kuitenkin tapauksiin, joissa kuntajohtaminen on tavalla tai toisella kriisiytynyt. Pohdin myös sitä, missä, miten ja milloin kriisien eskaloituminen voitaisiin välttää.
Kriisit nakertavat monin tavoin kuntien toimintakykyä.
Lisäksi minua kunta- ja aluejohtamisen tutkijana ja kehittäjänä kiinnostaa se, miten julkista johtamista voitaisiin kehittää suuntaan, jossa politiikka ja asiantuntemus tukisivat toisiaan ja muodostaisivat vankan pohjan suomalaisen yhteiskunnan kehittämiselle ja menestykselle.
Selvältä näyttää vain se, että kuntajohtamisen kriisit tapahtuvat areenalla, joka on monella eri tavalla muutoksessa.
Syitä kuntajohtamisen kriiseille on etsitty monesta lähteestä.
Voimme syyttää kriiseistä kärjistämään pyrkivää keskustelukulttuuria, populismia tai sosiaalista mediaa.
Olen kuullut myös, että kriisistä voi syyttää vaikkapa paikallislehteä, joka julkaisee kunnan toiminnasta vain kielteisiä uutisia.
Syytä voidaan etsiä myös tempoilevasta valtionohjauksesta, joka yhdellä kädellä vaatii ja velvoittaa ja toisella kädellä kiristää kukkaronnyörejä.
Viranhaltijapuolella syytä saatetaan etsiä politiikasta ja poliittiset toimijat voivat omissa arvioissaan pohtia viranhaltijoiden moraalia, etiikkaa tai pätevyyttä kriisiytymisen syinä.
Selvältä näyttää vain se, että kuntajohtamisen kriisit tapahtuvat areenalla, joka on monella eri tavalla muutoksessa.
Kuntalaiset eivät enää taivu hallintoalamaisiksi, vaan heistä on tullut laatutietoisia asiakkaita.
Tällä vuosituhannella kuntiin kohdistuneet muutokset ovat olleet moninaisia.
Uusia hallinnon tasoja rakentuu ja toimintoja täydennetään markkinamekanismein ja erilaisin yhteistyömuodoin.
Kuntalaisten rooli on radikaalisti muuttunut: kuntalaiset eivät enää taivu hallintoalamaisiksi, vaan heistä on tullut laatutietoisia asiakkaita.
Samaan aikaan paikallispolitikka, joka kuntien tapauksessa on johtajan iholla, on pirstoutunut: vakiintuneista valta-asetelmista on siirrytty kohti yhä hajanaisempia intressiryhmiä ja leimahdusherkempiä polarisoituvia kysymyksiä.
Nämä muutokset asettavat kuntien johtajat monella tavoin vaa’ankieliasemaan. Johtajien on tasapainoteltava erilaisten intressien, arvojen ja toimintatapojen välimaastossa ja toimittava parhaansa mukaan, jotta johtaminen ja organisaation toiminta eivät kriisiytyisi.
Muutokset voidaan kiteyttää sanoen, että kuntajohtamisen toimintaympäristö on monimutkaistunut monin tavoin. Ja tässä monimutkaistumisessa vuorovaikutus on avainasemassa.
Seuraavissa kolumneissani pureudun syvällisemmin erilaisiin kriiseihin ja pohdin niiden ratkaisuvaihtoehtoja.
Toivottavasti myös herätän yhden, jos toisenkin luottamushenkilön ja viranhaltijan pohtimaan omaa toimintaansa, jotta julkinen hallintomme olisi tulevaisuudessakin siedettävä, jopa miellyttävä työpaikka.