Ydinpelotetta ranskalaisella eleganssilla – Mirage IV oli de Gaullen "teräksinen keskisormi" suurvalloille

Sotilasilmailu

Vuonna 1966 Ranskan presidentti Charles de Gaulle yllätti liittolaisensa vetämällä Ranskan pois Naton sotilaskomennosta.

Vaikka maa pysyi Naton poliittisena jäsenenä, viesti oli selvä: Ranska puolustaisi itseään omilla ehdoillaan – tarvittaessa yksin.

Ratkaisu oli mahdollinen, koska Ranskalla oli oma ydinpelote. Sen ilmailullisen selkärangan muodosti Dassault Mirage IV -pommittaja, joka lensi ensilentonsa vuonna 1959. Päätös itsenäisen ydinpelotteen – Force de Frappe -doktriinin – rakentamisesta oli tehty jo 1950-luvun puolivälissä.

Poliittisesti Mirage IV oli de Gaullen ”teräksinen keskisormi” Washingtonille ja Moskovalle. De Gaulle epäili, ettei Yhdysvallat välttämättä riskeeraisi omia kaupunkejaan Pariisin puolesta, jos Neuvostoliitto hyökkäisi Eurooppaan.

Ranskan doktriini lähti siitä, että Ranskan ei tarvinnut voittaa Neuvostoliittoa, sen tarvitsi vain kyetä tuhoamaan kymmenen vihollisen kaupunkia. Siksi Ranska tarvitsi koneen, joka kykenisi tunkeutumaan syvälle vihollisen ilmatilaan ja iskemään strategisiin kohteisiin.

Valmistaja Dassault Aviation hyödynsi deltasiipikokemustaan, jota oli kertynyt muun muassa Dassault Mirage III -hävittäjästä. Mirage IV ei kuitenkaan ollut pelkkä suurennettu Mirage III, vaan kaksimoottorinen, täysin uuteen rooliin suunniteltu strateginen pommikone.

Silti kone säilytti ranskalaiselle suunnittelulle tyypillisen siron deltasiipiprofiilin. Ranskan lentokoneteollisuuden mahtimiehen Marcel Dassaultin filosofiaan kuului, että lentääkseen hyvin koneen piti myös näyttää hyvältä.

Koneen linjakkaat muodot eivät tosin ehkä niinkään innostaneet niitä, joiden päälle se oli suunniteltu pudottamaan 60 kilotonnin tervehdyksen.

Mirage IV kykeni noin Mach 2.2:n nopeuteen. Suuri nopeus aiheutti merkittävää aerodynaamista kuumenemista. Rakenteiden lämpökuormaa hallittiin muun muassa kierrättämällä polttoainetta kuumimpien osien kautta ennen sen syöttämistä moottoreihin. Ratkaisua käytettiin laajasti aikakauden yliäänikoneissa.

1960-luvun alussa kävi selväksi, että pelkkä suuri korkeus ja nopeus eivät enää takaisi selviytymistä. Neuvostoliiton ilmatorjunnan kehitys – mikä nähtiin konkreettisesti Francis Gary Powersin U-2 -koneen pudotuksessa vuonna 1960 – pakotti länsimaat tarkistamaan doktriinejaan.

Myös Mirage IV:n taktiikkaa muutettiin. Koneet harjoittelivat matalalentoa, jossa maastonmuodot tarjosivat suojaa tutkavalvonnalta. Tämä asetti suuria vaatimuksia rungolle ja miehistölle: tiheä ilma, suuret nopeudet ja jatkuva turbulenssi rasittivat sekä konetta että lentäjiä.

Koneisiin lisättiin elektronisen sodankäynnin järjestelmiä, kuten Caiman-häirintäsäiliö, joiden tarkoituksena oli vaikeuttaa vihollisen tutkaseurantaa ja ohjusten lukitusta. Ne eivät tehneet koneesta näkymätöntä, mutta lisäsivät selviytymismahdollisuuksia merkittävästi.

Navigointi perustui inertiajärjestelmään, ja myöhemmissä versioissa käytettiin maastotutkaa, joka mahdollisti tarkan matalalennon myös pimeässä ja pilvien sisällä. Ohjaamo oli ahdas ja työkuorma kova: takana istuva suunnistaja seurasi mittareita ja tutkanäyttöjä tuntikausia kestävillä tehtävillä.

Vuonna 1966 Mirage IV:t lensivät näyttävän kaukolennon Ranskasta Tyynellemerelle Mururoan atollille ydinkokeeseen.

Kahden koneen reitti kulki Senegalin Dakarista Etelä-Amerikan kautta Ranskan Polynesiaan. Koska monet maat kielsivät ydinaseella varustetun koneen ylilennon, Ranska joutui turvautumaan monimutkaisiin reittivalintoihin ja jatkuviin ja hermoja raastaviin ilmatankkauksiin.

Pommin pudotus onnistui lähes pelottavan tarkasti. De Gaulle sai sähkeen onnistumisesta ja oli tiettävästi erittäin tyytyväinen Ranskan päästyä ydinasekerhon täysivaltaiseksi ja itsenäiseksi jäseneksi.

Operaatio edellytti useita välilaskuja ja ilmatankkauksia ja osoitti, että Ranskan strateginen iskuvoima ei rajoittunut Eurooppaan.

Täysi riippumattomuus ei kuitenkaan ollut mahdollista: Ranska joutui hankkimaan ilmatankkauskykyyn amerikkalaisia Boeing C-135F -koneita. Yhdysvallat suostui kauppaan luultavasti osin ajatuksella, että tankkerit pitäisivät ranskalaisten ydinleikit edes jollain tasolla riippuvaisina amerikkalaisesta varaosahuollosta.

Ilmatankkaus mahdollisti iskemisen Ranskasta käsin Moskovan, Muurmanskin tai Ukrainan suurten kaupunkien kaltaisiin kohteisiin. Teoriassa ilmatankkaus mahdollisti paluunkin tehtävältä, mutta harva toisaalta uskoi, että Pariisissa olisi enää vastassa muuta kuin lasittunutta asfalttia.

Kun perinteinen strateginen pommittaminen muuttui yhä riskialttiimmaksi, Mirage IV varustettiin ASMP-ohjuksella, joka mahdollisti ydinkärjen laukaisun etäältä kohteen ulkopuolelta.

1980-luvulla vastuu tuomiopäivän puuhista siirtyi uudemmille koneille, ja Mirage IV sai uuden roolin vakoojana. Tiedustelutehtävissä Mirage osallistui muun muassa vuoden 1991 Persianlahden sodan operaatioihin, Balkanin kriiseihin sekä Afganistanin operaatioihin 2001–2002.

Mirage IV poistui palveluksesta vuonna 2005. Se ehti palvella yli neljä vuosikymmentä, mikä oli huomattavasti pidempään kuin alkuperäisissä suunnitelmissa todennäköisesti oletettiin.

Lentäjät arvostivat koneen suorituskykyä, mutta antoivat sille myös lempinimen ”Le Camion” – kuorma-auto – viitaten sen kokoon ja raskaahkoon ohjattavuuteen verrattuna ketterämpiin hävittäjiin.

Vaikka Mirage IV ei ollut teknisesti yliluonnollinen luomus, se oli aikakautenaan uskottava strateginen työkalu. Ennen kaikkea se toimi poliittisena viestinä siitä, että Ranska ei aikonut jättää kohtaloaan muiden käsiin.