Minkä puolesta keskusta marssii?
Tänään Kuopion tori täyttyy traktoreista. Suomalaiset viljelijät ovat liikkeellä kotimaisen ruuantuotannon puolesta. Ruokamarssi vaatii huomiota viljelijän leivän ohueen leveyteen samalla kun kauppa tahkoaa isoa tulosta.
On tuottajilta täysin aiheellista nostaa esiin ruokaketjumme epäkohdat. Samalla muistutetaan kotimaisen ruuan merkityksestä koko maamme huoltovarmuudelle. Täysi tuki marssille.
Oma kansalaisvaikuttaminen juontaa juurensa myös ruokaan – tosin jo jalostettuun ja maksuttomaan sellaiseen. Osallistuin yläkoulun kouluruokalakkoon, kun mielestämme uusi keskitetty kunnan ruokahuolto ei vastannut teini-ikäisten makuelämyksiä. Mieleen on jäänyt niin rehtorin toruva puhe keskusradiossa kuin paikallislehden kuva isosta määrästä kalapuikkoja biojäteastiassa.
Vaikka tuleva kuntapoliitikko tunsi pienen piston sydämessään hukkaan heitetystä ruuasta, oli päällimmäisenä tunteena yläkoulussamme tyytyväisyys. Ruoan laatu muuttui. Vaikutimme.
Marssit ja mielenilmaukset ovat mieleenpainuvia kokemuksia. Ensimmäinen mielenosoitus itselleni oli Sipilän hallituksen aikainen opintotukimielenosoitus Senaatintorilla. Samana vuonna ehdin piipahtaa myös silloisen traktorimarssin liepeillä.
En kuulunut tällöin vielä puolueeseen, mutta vaikuttaminen tärkeiden asioiden puolesta sykähdytti. Yhteenkuuluvuus oli vahvasti läsnä. Saman kokemuksen olen saanut useasti Pride-kulkueeseen osallistuessani.
Pitävätkö vastuupoliitikot kynnystä osallistua mielenilmaukseen liian korkealla, vaikka tilaisuudet ovat paikkoja myös kuulla ja keskustella asioista, joista päättäjät päättävät?
Keskustalle kysymys kuuluu, millä marsseilla me keskustalaiset marssimme mukana? Mille marssille avaamme korvamme, vaikkemme mukaan vielä rohkenisikaan?
Pitävätkö vastuupoliitikot kynnystä osallistua mielenilmaukseen liian korkealla, vaikka tilaisuudet ovat paikkoja myös kuulla ja keskustella asioista, joista päättäjät päättävät?
Kuluneen neljän vuoden aikana olen ollut mukana järjestämässä kahta mielenilmausta maaseutumaiseen pitäjään. Ensimmäinen vaati rahoitusta luokattoman kuoppaisen Kurjalantien kunnostamiseen ja toinen toi sateenkaaren värit ensimmäistä kertaa Leppävirran katukuvaan Pride-kulkueen merkeissä.
Molemmat tapahtumat onnistuivat tavoitteissaan ja yhdistivät enemmän kuin erottivat. Liikkeellä oli enemmän ihmisiä kuin yhdessäkään puolueen paikallisessa kokouksessa tai tupaillassa.
Samalla kun puoluejohtoon ehdolla olevat suorittavat esiinmarssiaan, toivon keskustalaisten laajemmin rohkaistuvan avaamaan silmät uusille tavoille vaikuttaa. Uusia kunta- ja aluepäättäjiä voi hyvin löytyä banderollien ja lakanoiden takaa. Miten voisimme työryhmien rinnalla mahdollistaa eri teemojen kautta tulevan yhteenkuuluvuuden ympäri Suomen?
Kulttuurin muuttaminen vaatii viitseliäisyyttä, mutta sitä tämä puolue tarvitsee. Minulle keskusta marssii niin kotimaisen ruuan puolesta kuin rasismia vastaan.