Sotahistoria | Brittihävittäjä syntyi vanhana – "Viimeinen kaksitaso" Gloster Gladiator teki mahdottomasta mahdollista

Sotilasilmailu

Toisen maailmansodan syttyessä syksyllä 1939 ilmailuteknologia eli rajojaan hakevaa murrosaikaa.

Vain muutamia vuosia aiemmin sotilasilmailua hallinneet kankaalla verhoillut ja kaksitasoiset sotakoneet olivat nopeasti väistymässä nopeampien, täysmetallisten, muotoilultaan virtaviivaisten ja umpiohjaamolla varustettujen yksitasohävittäjien tieltä.

Murroskauden ikonisin edustaja oli brittiläinen Gloster Gladiator. Kaksitasohävittäjä kantoi hartioillaan kokonaisen ilmailuaikakauden perintöä ja joutui syöksymään moderniin tulimyrskyyn aikana, jolloin sen omat rakenneratkaisut olivat jo käymässä vanhentuneiksi.

Gladiator oli syntyessään vuonna 1937 periaatteessa jo poistuvaa sukupolvea. Sen kankainen verhoilu, kaksi siipiparia, kiinteä laskuteline ja rajallinen huippunopeus tekivät siitä helpon maalin moderneille yksitasoisille hävittäjille paperilla ja teoreettisissa laskelmissa.

Todellisuus ilmasodan karuilla taistelukentillä muodostui kuitenkin toisenlaiseksi. Poikkeuksellisen ketterällä koneella lennettiin toisessa maailmansodassa sankaritekoja ja sitkeitä viivytystaisteluita, jotka jäivät historiaan ja osoittivat koneen suorituskykyisemmäksi kuin sen ulkoasusta olisi voinut päätellä.

Gloster Gladiator kehitettiin Gloster Aircraft Companyn yksityisenä hankkeena 1930-luvun puolivälissä edeltäjänsä Gloster Gauntletin pohjalta.

Suunnittelija H. P. Follandin johdolla koneesta muokattiin Ison-Britannian ilmailuministeriön vaatimusten mukainen hävittäjä. Se teki ensilentonsa syyskuussa 1934 ja astui Ison-Britannian kuninkaallisten ilmavoimien eli RAF palvelukseen helmikuussa 1937.

Kone oli RAF viimeinen palveluskäyttöön otettu kaksitasohävittäjä ja ensimmäinen RAF hävittäjä, jossa oli umpinainen, liukuva kuomu ohjaamon suojana tuomassa lentäjälle suojaa viimalta ja korkeuksien pakkaselta.

Koneen voimanlähteenä toimi Bristol Mercury -tähtimoottori, joka tuotti mallista riippuen noin 840 hevosvoiman tehon. Sen huippunopeus oli noin 414 kilometriä tunnissa, ja aseistuksena neljä 7,7 millimetrin Browning-konekivääriä, joista kaksi oli sijoitettu runkoon ampumaan potkurin läpi ja kaksi alasiipien alle.

Vaikka kone jäi nopeudessa ja nousukyvyssä selvästi jälkeen uudesta sukupolvesta, sen suurin valtti piili sen uskomattomassa ketteryydessä, pienessä kääntösäteessä ja suorituskyvyssä tiukoissa kaarroissa. Lisäksi sen ilmajäähdytteinen tähtimoottori oli rakenteeltaan suhteellisen yksinkertainen ja soveltui hyvin vaikeisiinkin kenttäolosuhteisiin.

Kun Benito Mussolinin Italia julisti sodan liittoutuneille, strategisesti elintärkeä Maltan saari jäi täysin eristyksiin keskelle merialuetta vailla riittävää hävittäjäsuojaa. Saarella ei ollut tuolloin yhtäkään nykyaikaista brittiläistä hävittäjälaivuetta torjumassa hyökkäyksiä.

Kalafranan merilentotukikohdasta löytyi kuitenkin laatikoihin pakattuna kuninkaallisen laivaston käytöstä poistettuja Sea Gladiatoreita. Saaren mekaanikot ja vapaaehtoiset lentäjät kokosivat koneita lentokuntoon ja päättivät haastaa ylivoimaisen vihollisen.

Gladiatorit muodostivat kesäkuussa 1940 käytännössä koko saaren hävittäjäpuolustuksen noin kahden viikon ajan Italian ilmavoimien jatkuvia pommituksia vastaan. Saarella oli kuitenkin jo käytössä tutka, joka antoi ennakkovaroituksia lähestyvistä koneista. Lentäjät pystyivät tämän tiedon turvin nousemaan torjuntaan ja hyökkäämään vihollisosastojen kimppuun.

Myöhemmin kolme tunnetuksi tullutta Gladiatoria sai lehdistössä raamatulliset nimet Faith, Hope ja Charity eli Usko, Toivo ja Laupeus. Vaikka kriittisin Gladiator-vaihe kesti vain noin kaksi viikkoa ennen kuin saarelle saatiin toimitettua suorituskykyisempiä Hawker Hurricane -hävittäjiä, koneiden taistelu osoitti saaren asukkaille ja akselivalloille, että Malta ei taipuisi.

Sodasta ainoana selvinneen Faithin runko on edelleen näytteillä Vallettan sotamuseossa muistuttamassa saarelaisten sitkeydestä.

Suomen ilmavoimat hankki Britannian hallitukselta talvisodan kynnyksellä ja sen aikana 30 Gloster Gladiator Mk II -hävittäjää paikkaamaan huutavaa konepulaa.

Koneet saapuivat Suomeen alkuvuodesta 1940 ja ne annettiin Lentolaivue 26:n käyttöön. Lisäksi ruotsalainen vapaaehtoislennosto F19 saapui Pohjois-Suomen taivaalle varustettuna 12 Gladiator-koneella.

Gladiator osoittautui Suomen vaativissa talviolosuhteissa käyttökelpoiseksi sotakoneeksi. Sen suhteellisen yksinkertainen ilmajäähdytteinen Mercury-tähtimoottori ja koneen rakenne soveltuivat hyvin talviolosuhteisiin.

Lentolaivue 26 saavutti Gladiator-koneilla talvisodassa kaikkiaan 34 varmistettua ilmavoittoa. Ruotsalaisvapaaehtoiset pudottivat Pohjois-Suomen yllä kahdeksan neuvostokonetta.

Suomen menestyksekkäin Gladiator-ässä oli Oiva Tuominen, joka saavutti tyypillä 6,5 ilmavoittoa talvisodan aikana. Toinen suomalainen Gladiator-ässä oli Paavo Berg, joka saavutti viisi ilmavoittoa.

Tappioitakin tuli. Esimerkiksi Lapuan liikkeen johtajan Vihtori Kosolan poika Pentti Kosola sai surmansa Ruokolahdella helmikuun lopulla 1940, kun venäläinen I-153 ”Tshaika” -hävittäjä ampui hänen Gladiatorinsa alas.

Gladiator-koneilla oli silti korvaamaton rooli Suomen ilmapuolustuksessa. Tyypin historiallisesti viimeinen vahvistettu ilmavoitto saavutettiin Suomen tunnusten alla, kun luutnantti Håkan Strömberg ampui Gladiatorilla alas neuvostoliittolaisen Polikarpov R-5 -koneen helmikuussa 1943.

Välimeren ja Pohjois-Afrikan rintamilla Gladiatorit joutuivat vastatusten Italian ilmavoimien suorien kilpailijoiden, kuten Fiat CR.32- ja Fiat CR.42 -kaksitasojen kanssa.

Näissä saman sukupolven koneiden välisissä ilmataisteluissa Gladiatorin hyvä radiovarustus ja suorituskyky matalissa korkeuksissa toivat briteille ja heidän liittolaisilleen etuja. Radiot mahdollistivat taktisen johtamisen ja yhteishyökkäykset, mikä auttoi brittejä hyödyntämään koneitaan tehokkaasti.

Kreikan sotaretkellä vuosina 1940–1941 RAF Gladiator-laivueet taistelivat menestyksekkäästi lukumääräisesti ylivoimaista vihollista vastaan. Kreikan ja Pohjois-Afrikan taivaalla syntyi myös koko toisen maailmansodan menestynein Gladiator-ässä, eteläafrikkalainen Marmaduke ”Pat” Pattle, joka saavutti Gladiator-koneella 15,5 ilmavoittoa ennen siirtymistä uudemman kaluston ohjaimiin.

Gloster Gladiator oli todellinen globaali sotaratsu, jota käytettiin lähes kaikilla toisen maailmansodan varhaisilla sotanäyttämöillä ympäri maailmaa. Kiinan kansalliset ilmavoimat käyttivät Gladiatoreita japanilaisia vastaan jo vuodesta 1938 alkaen kiinalaisten lentäjien ohjaamina. Mukana oli myös kiinalais-amerikkalaisia vapaaehtoislentäjiä.

Norjan sotaretkellä keväällä 1940 Norjan ilmavoimien Gladiatorit puolustivat Osloa hyökkäävää Luftwaffe-osastoa vastaan sodan ensimmäisenä päivänä ja ampuivat alas viisi saksalaiskonetta, minkä jälkeen brittiläinen laivue jatkoi taisteluja vaikeissa olosuhteissa jäätyneiltä järviltä Narvikin rintamalla.

Koneita käytettiin myös Belgian ja Ranskan puolustustaisteluissa sekä poikkeuksellisessa Anglo-Irakin sodassa vuonna 1941, jossa molemmat sodan osapuolet lensivät täsmälleen samalla konetyypillä.

Gloster Gladiator edusti kaksitasoteknologian absoluuttista suorituskyvyn lakipistettä, mutta joutui taistelemaan aikakaudella, jota hallitsivat nopeat, raskaasti aseistetut ja metallirakenteiset yksitasot.

Tulenarkakin kone oli. Kirjailija ja entinen RAF-lentäjä Roald Dahl kuvasi Gladiatorin haavoittuvuutta värikkäästi muistelmissaan todeten, että jos joku haluaisi rakentaa jotain, joka palaa paremmin ja nopeammin kuin mikään muu maailmassa, hän päätyisi rakentamaan jotain hyvin Gladiatorin kaltaista.

Paperilla Gladiator oli tuomittu häviämään nykyaikaisessa sodassa. Sen poikkeuksellinen ketteryys, moottorin toimintavarmuus ja lentäjien poikkeuksellinen rohkeus sekä taktinen taito mahdollistivat sen, että kone piti pintansa ja teki historiaa maailmansodan ratkaisevissa vaiheissa.