Suurmiehen elämä päättyi
Suomi menetti suurmiehen, kun presidentti Mauno Koivisto kuoli myöhään perjantai-iltana. Hän nautti suomalaisten suurta arvostusta ja ansaitsee kansakunnan kunnioituksen.
Mauno Koiviston elämä oli oikeastaan suomalainen sankaritarina.
Hän syntyi vaatimattomiin oloihin, teki nuoruusvuosinaan tavallisia töitä Turun satamassa mutta opiskeli aina korkeimpaan oppiarvoon asti. Hän toimi valtiovarainministerinä, Suomen Pankin pääjohtajana ja kahteen otteeseen pääministerinä, kunnes hänet valittiin presidentiksi vuonna 1982 ja uudestaan 1988.
Erityisesti Koiviston toiseen presidenttikauteen osui monta suurta ulkopoliittista murrosta. Koivistolla oli niissä kaikissa suuri rooli, sillä tuolloin perustuslaki sanoi, että Suomen suhteista ulkovaltoihin määrää tasavallan presidentti.
Neuvostoliitto hajosi. Euroopan jako päättyi. Koko neuvostoblokki joutui mullistuksiin. Suomelle merkittävää oli, että Viron itsenäisyys palautui. Itänaapurissamme nähtiin kaksi vallankaappausyritystä. Myös Suomen EU-jäsenyys tuli eteen.
Itänaapurin tapahtumat olivat niin järisyttäviä, että niitä seurattiin Suomessa hermostuneesti ja niihin reagoitiin hyvin varovaisesti. Mutta kun kaikki kävi ilmeiseksi, Koiviston johdolla tehtiin nopeita ja oikeita ratkaisuja. Suomi sanoutui irti YYA-sopimuksesta, ja vielä samana vuonna Koivisto arvioi, että Suomestakin voisi tulla EU:n jäsen.
Mutta myös taloudessa kuohui. Suomenkin piti sopeutua moderniin globalisaatioon nopeasti. Tämä kävi hankalimman kautta. Rahan liikkeiden vapauttaminen, Neuvostoliiton hajoaminen ja taitamaton valtion talouden hoito yhdessä veivät Suomen vuosikymmenten pahimpaan lamaan.
Koivistoakin on tästä syytetty. Talouspolitiikan vastuunalaiset ovat kuitenkin hallituksissa sekä suuryrityksissä. Ehkä suurimmat syylliset olivatkin ne, jotka käyttivät uuden ajan tuloa holtittomasti ja ahneesti.
Koivisto ei ollut koskaan kansanedustaja. Ehkä tämän takia hänen persoonaansa ei juurikaan liitetty poliitikko-nimitykseen liittyvää painolastia – vaikka hän olikin ennen presidenttivuosiaan hyvin aktiivinen sosiaalidemokraatti.
Silti hän arvosti eduskuntaa ja parlamentarismia.
Niinpä hänen presidenttiaikoinaan maata johti kolme pääministeriä vuorollaan, kaikki eri puolueista. Suorastaan merkille pantavaa on, että Koivisto nosti pääministeriksi selkeästi puoluekantaisen kokoomuslaisen ensi kertaa yli neljäänkymmeneen vuoteen
Sisäpoliitikkonakin Koivisto oli taitava. Hän ymmärsi, että politiikkaan kuuluu myös politiikan tekemisen taito. Tätä osaamistaan hän käytti, tosin säästeliäästi, myös presidenttiaikanaan. Keskustan silloinen johtokin joutui sen tunnustamaan, vaikka vaikeaa se oli.
Muutenkin keskustalla on ollut suhtautumisvaikeuksia Koivistoon. Ne ovat kummunneet enemmänkin valtapolitiikasta ja asemien menettämisen vaikeudesta kuin varsinaisen presidentin työn linjoista. Ulkopolitiikkaa Koivisto hoiti hyvin, eikä sitä työtä ole keskustassa pyritty kiistämään.
Mutta Koivisto katkaisi keskustasta nousseen presidentin pitkän ajanjakson ja vielä niin, että vuoden 1982 vaalin tulos ällistytti koko keskustaväkeä. Koiviston kansansuosioon ei haluttu uskoa, vaikka se oli käsin kosketeltavissa.
Mauno Koivisto oli suurelle kansalle kaukopartiomies, joka nousi satamajätkästä tohtoriksi ja kansakunnan huipulle.
Tuota kansansuosiota on kuitenkin helppo ymmärtää, on sen syntyyn sitten vaikutettu tietoisesti tai ei.
Koivisto oli suurelle kansalle kaukopartiomies, joka nousi satamajätkästä tohtoriksi ja kansakunnan huipulle. Hiuskiehkurat, reikäiset sukat, halonhakkuutarinat Tähtelästä ja suuren käden heilahdus lentopallossa täydensivät mielikuvaa. Kun vielä mukaan otetaan muutama peloton poliittinen teko tai omaperäinen ärähdys, ovat kansakuntaa sykähdyttäneen sankaritarinan ainekset koossa.
Eikä siinä harhaan osutakaan.