Mitäpä nyt, Euroopan unioni?
Eurooppa heräsi juhannusaattona ällistyneissä tunnelmissa, kun Iso-Britannian kansanäänestyksen tulos selvisi.
Ällistys tiivistyy kahteen kysymykseen. Mitä ero merkitsee Euroopan unionille? Ja vielä tärkeämpänä: minkä viestin tulos antaa unionin kehittämiselle?
Nykyisen kaltaiselle unionille brittien ero on kova isku. Iso-Britannia on EU:n toiseksi suurin talous, suurin sotilasvoima ja toiseksi suurin nettomaksaja. Se on myös eräänlainen henkinen sillanpää Atlantin yli.
Eron myötä Suomi menettää jäsentoverin, joka on unionin kehittämisessä ollut samoilla linjoilla. Iso-Britannia on suhtautunut vastahakoisesti moniin integraation syventämishankkeisiin ja vaalii Suomen tavoin kansallista päätösvaltaa.
Eron taloudellisista vaikutuksista Euroopalle ja Suomellekin on esitetty kaikenlaisia spekulaatioita. Ne ovat pessimistisiä. Mutta vasta aika näyttää, minkälaisina ne todellisuudessa toteutuvat. Niihin ei siis kannata juuttua.
Päivittelyn ja kauhistelun sijaan tärkeämpää olisi nyt pysähtyä ja pohtia, miten unionista tehdään sellainen, että se kelpaa paremmin kansalaisille.
Tästähän Ison-Britannian kansanäänestyksessäkin on kysymys. Unionin yhteinen hyvä, sen arvot ja sen tuomat taloudelliset edut eivät riittäneet vakuuttamaan brittiäänestäjien enemmistöä.
Ongelma ei ole vain saarivaltion oma. Monessa muussakin maassa poliittinen ja taloudellinen eliitti ovat olleet paljon vakuuttuneempia EU:n autuudesta kuin ”tavallisen kansan” suuri osa.
Unionin yhteinen hyvä, sen arvot ja sen tuomat taloudelliset edut eivät riittäneet vakuuttamaan brittiäänestäjien enemmistöä.
Pohdinnan pitää lähteä siitä, että brittien enemmistön mielipidettä kunnioitetaan. Se on hyväksyttävä ilman vähätteleviä ja suorastaan loukkaavia luonnehdintoja, joita on Suomessakin kuultu.
On hyvä, jos tässä pohdinnassa mennään demokratiakäsityksen alkujuurille. Silloin osataan antaa kansanäänestyksen tulokselle sille kuuluva arvo. Suomenkin perustuslain mukaan ”valtiovalta kuuluu kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta”. Sama periaate toistuu muuallakin.
Mutta missä unioni on eniten epäonnistunut? Miksi se ei nauti kaikkien EU-kansalaisten suurta suosiota?
Jos jonkin yhteisen arvion voisi esittää, se kuuluisi ehkä näin:
Unioni on yrittänyt liian paljon liian nopeasti. Se, mitä on tehty, ei olekaan ollut aina varmalla pohjalla. On rakennettu väärien arvioiden ja odotusten varaan.
Asian voi ilmaista myös näin: Jäsenvaltiot ja varsinkaan niiden kansalaiset eivät ole läheskään aina pysyneet matkassa. Kaikki uudistustyö ei ole saanut tarpeeksi hyväksyntää.
Kiire on ollut liian kova.
Tämän takia lääke ei voi olla integraation nopea syventäminen, mitä muutamat keskieurooppalaiset EU-vaikuttajat ovat vaatineet ja mihin Ison-Britannian tuleva ero antaisi ehkä luistavamman ladun.
Lääkkeen on oltava päinvastainen. Unionin kehittämiselle on annettava enemmän aikaa.
Tarvitaan perusteellisempaa ja realistisempaa harkintaa, viisaampaa ja vaihtoehtoja punnitsevampaa ymmärrystä ja jäsenvaltioiden ja kansalaisten aitoa uudistushalua.
Unionin puitteissa tapahtuva eurooppalainen yhteistyö on välttämätöntä. Mutta liiallinen innokkuus voi tuhota sen tulevaisuuden. Siinä on tärkein Brexit-viesti.