Nationalistinen populismi ei ole kuollut
Helpotuksen huokaisut vyöryivät yli Euroopan pari viikkoa sitten, kun EU-myönteinen ja unionin jatkuvuuden nimeen vannova Emmanuel Macron valittiin Ranskan presidentiksi.
Nationalistinen ja oikeistopopulistinen ajattelutapa ei jatkanutkaan voittokulkuaan, brexitin ja Donald Trumpin vaalivoiton kaltaiset järistykset eivät levinneetkään vanhan mantereen kamaralle. Niin moni tuuletteli.
Eikä tuulettelu ole ihan perusteetonta.
Ranskan vaalitulosta pidettiin ennakkoon eräänlaisena ilmapuntarina, joka kertoo, mihin suuntaan Euroopassa vellova kansallismielinen populismi on kulkemassa. Ja köniinhän sille Ranskassa tuli, selvin luvuin vielä.
Tappion kokivat myös Hollannin Geert Wilders maaliskuussa ja Itävallan Norber Hofer joulukuussa. Suomessakin perussuomalaisten kuntavaalit menivät pahasti penkin alle.
Saksalaisella AfD:lläkään ei mene kovin hyvin. Äärioikeistolaisen puolueen kannatus on pudonnut, ja sisäiset riidat ovat saaneet puolueen puheenjohtajan Frauke Petryn pohtimaan jopa politiikan jättämistä.
Syksyn parlamenttivaaleissa näyttää tulevan Angela Merkelin johtamien kristillisdemokraattien menestys, sillä vakavimmaksi haastajaksi povatut Martin Schulzin johtamat sosiaalidemokraatit ovat ajautuneet voimakkaaseen vastatuuleen viimeisimmissä osavaltiovaaleissa.
Mutta valittiinpa liittokansleriksi Merkel tai Schulz, se ei uhkaa unionin tulevaisuutta mitenkään.
Täydelliseen tuuletteluun Euroopalla ei kuitenkaan ole varaa. Nationalistinen populismi ei ole kadonnut minnekään.
Ranskassa reilu 10 miljoonaa ihmistä äänesti äärioikeistolaista Marine Le Peniä presidentiksi. Niin ison pettyneen kansanosan saaminen tyytyväisiksi voi olla mahdoton tehtävä, etenkin kun Macronilla ei ole edessään helppoja aikoja.
Terrori-iskut ja turvattomuus eivät ole poistuneet, työttömyys ja talousongelmat odottavat ratkaisujaan, EU nähdään syylliseksi kaikkeen.
Ei sovi myöskään unohtaa Itä-Euroopan maita: Unkaria, Puolaa, Slovakiaa ja muita, joissa kansallismieliset voimat ovat maidensa hallituksissa. Eikä jälki ole aina mairittelevaa. Se vaikuttaa myös EU:n politiikkaan, jossa varsinkin Unkarin ja Puolan tilanteet ovat nostattaneet monta kahnausta.
Italiassakin populistinen Viiden tähden liike kylpee hyvissä suosiolukemissa.
Rasistisesta muukalaisvihamielisyydestä on tullut Euroopassa arkipäivää, totuuden ja faktojen merkitys on hämärtynyt, rajoja sulkeva protektionismi on hiipinyt salonkeihin.
Macronin voiton nostattamat helpotuksen huokaukset ovatkin ennenaikaisia.
Populististen ääriliikkeiden menestys kielii ihmisten syvästä pettymyksestä ja vihasta valtaapitäviä kohtaan. Ja se viha kytee edelleen.
Sitä tosiasiaa EU ei saa nyt unohtaa, vaikka Macronin voitto antaisikin houkuttelevan syyn tuudittautua uskomukseen, että kaikki on taas hyvin.
Pettyneitä on kuunneltava herkällä korvalla, EU-johtajien on tartuttava hanakasti niihin isoihin muutoksiin, jotka ovat odottaneet pöydällä jo pitkään. Unioni on saatava merkitykselliseksi kansalaisilleen, sen hyödyt on tuotava paremmin esiin.
Ranskassa Le Penin tavoitteiden on arveltu olevan tulevaisuudessa, kenties seuraavissa presidentinvaaleissa vuonna 2022. Jos Macron ei saa lupaamiaan uudistuksia läpi, ihmisten pettymys voi paisua viidessä vuodessa äärimmilleen ja purkautua vaalituloksessa.
Niin voi käydä myös koko EU:n tasolla. Jos unioni ei muutu, ihmisten tyytymättömyys ei tarvitse paljoa bensaa syttyäkseen taas liekkeihin.