Onko puheilla huoltovarmuudesta todellista pohjaa?

Maailma on monella tapaa sekaisin. Meillä puhutaan huoltovarmuudesta ja siitä, miten Suomi olisi siinä jollain tapaa mallimaa. Toki monella mittarilla olemmekin, mutta olemalla huonoista paras ei vielä riitä.

Eduskunnasta katsottuna välillä tulee kuitenkin olo, että puhetta on enemmän kuin pohjaa sen taustalla. Me kansanedustajat pidämme läpi salin pontevia puheita huoltovarmuudesta, mutta seuraako niistä todellisia tekoja?

Huoltovarmuus lähtee yksittäisistä ihmisistä ja yrityksistä, mutta se edellyttää toimintaympäristöä, jossa he/ne voivat tehdä huoltovarmuutta vahvistavia toimenpiteitä.

Esimerkiksi suomalaisessa elintarvikeketjussa huoltovarmuus ei ole lähelläkään tärkeimpiä päätöksiin vaikuttavia tekijöitä. Maatalous on näennäisesti näille toimijoille tärkeää, mutta vain raaka-aineen tuottajana ja useimmiten retoriikassa niin kaupalle kuin teollisuudelle lähinnä kustannuksia nostava tekijä.

Toinen ongelma on, että myös tutkimuslaitokset tarkastelevat maataloutta, mutta eivät maatalousyrittäjää, suomalaista viljelijää.

Suomalainen viljelijä on elintarvikeketjun huoltovarmuuden tärkein tekijä, mutta hänestä ei monikaan kanna huolta – ei tutkimus, ei tuotantopanosteollisuus, ei elintarviketeollisuus eikä varsinkaan ruokaa myyvät kaupan keskusliikkeet.

Jos tähän ei tule muutosta, on huoltovarmuudesta puhuminen jatkossakin ja vielä enemmän puhetta ilman sisältöä.

Kun elintarviketuonti kasvaa, kotimaisten maatalouden tuotantopanosten tuotanto ei kehity ja kansalaisten arvostus kotimaiseen ruokaa heikkenee, tulisi kaikkien olla enemmän kuin huolissaan Suomen kriisinkestävyydestä ruuan osalta.

Ilman omaa ruuantuotantoa muulla huoltovarmuudella ei ole mitään merkitystä.