Vieraskynä: Kuka oikein kaupunkeja suunnittelee?
Olen lueskellut eri puolueiden kaupunki- ja aluepoliittisia ohjelmia nähdäkseni mitä niissä sanotaan kaupunkisuunnittelusta. Aika vähän.
Suomessa on edelleen käynnissä voimakas alueiden välinen ja sisäinen rakennemuutos. Jos uskomme ennustajaeukkoja, ja miksi emme uskoisi, suuressa osassa maata väestö edelleen vähenee ja ennen muuta vanhenee. Muutamissa harvoissa kasvukeskuksissa, suurissa ja keskisuurissa kaupungeissa, väkimäärä kasvaa.
Väestönkasvu tulee lähes yksinomaan maahanmuutosta, sillä suomalaisten syntyvyys on pohjalukemissa. Esimerkiksi Jyväskylän viime vuonna runsaasta 1500 uudesta kuntalaisista 99 prosenttia oli maahanmuuttajia.
Kaupungit siis kasvavat, tai oikeammin, jotkut niistä. Mitään selkeää visiota siitä, millaisia kaupunkeja me haluamme rakentaa ja kehittää, ei silti ole.
Kaupunkien kasvu on useimmiten sattumien ja markkinavoimien yhteisvaikutuksen summa eikä nojaa mihinkään selkeään näkemykseen tulevaisuuden kaupungista. Ainakin pääkaupunkiseudulla pankit ja rakennusliikkeet ovat niitä, jotka vetävät kehittämisen linjat. Ne hallitsevat rakentamista ja niillä on myös omat lonkeronsa vaikuttaa poliittiseen päätöksentekoon.
Suomessa on valtavasti maata verrattuna väkimäärään. Jos kaikki maa jaettaisiin kaikille tasan, jokainen meistä saisi lähes viisi hehtaaria. Silti tässä maassa on monin paikoin tonttipula. Se pakottaa ahtaaseen ja kalliiseen rakentamiseen.
Viime aikojen kaupunkisuunnittelun vahvin kehityssuunta on ollut kaupunkien tiivistäminen. Aina tiivistäminen ei ole ollut muodissa, jopa Helsinki halusi muutama vuosi sitten laajentua maaseudulle ja kaappasi itselleen osan Sipoota rakentaakseen liitosalueelle väljän tytärkaupungin.
Mieli kuitenkin muuttui yhdessä yössä ja alue jäi rakentamatta. Sen sijaan, että olisi rakennettu väljä esikaupunki, alettiin tunkea elementtilaatikoita ahtaille tonteille nykyisten talojen väleihin. Jokaiselle vapaalle paikalle rakennetaan torni, riippumatta siitä, mitä se merkitsee lähiluonnolle, liikenteen sujuvuudelle, lähipalvelujen saatavuudelle tai viihtyvyydelle.
Arkkitehtoonisista vaatimuksista laatikkorakentamisessa ei kannata edes puhua. Uusista kerrostaloista ei voisi mitenkään päätellä, että olemme joskus olleet arkkitehtuurin suurvalta.
Ironiaa on siinä, että pääkaupungissa uutta kaupunkisuunnittelua ovat johtaneet nimenomaan vihreät, jotka ovat liitossa kokoomuksen kanssa. Vihreille metsien ja rantojen suojelu on kyllä lähellä sydäntä – sen pitää vain tapahtua mahdollisimman kaukana Helsingistä. Pääkaupungissa ei tarvita vihreyttä vaan betonia sen olla pitää.
Olisi kuitenkin väärin syyttää vain betonivihreitä kaikesta siitä, miten kaupunkeja suunnitellaan ja rakennetaan, syyllisiä ovat kaikki. Useimpia suuria kaupunkeja johtavat kokoomus ja sosialidemokraatit, yhdessä tai erikseen. Näiden puolueiden toiminnan keskiössä ovat olleet muut kuin kaupunkisuunnitteluun liittyvät asiat.
Lisäksi kaupunkipolitiikka on tyypillisesti suurkaupunkipolitiikkaa ja poliittisessa keskustelussa helposti unohtuu se, että seutukaupungit ovat entistä tärkeämpi osa alueiden rakenteita. Vaikka Helsinki on iso, se ei ole koko Suomi ja se mikä toimii Espoossa tai Tampereella ei välttämättä toimi muualla.
Muutaman kymmenen vuoden ikäisten rakennusten purkaminen kertoo pahasta epäonnistumisesta, onnettomasta rakennuskulttuurista, joka tulee kaikille kalliiksi.
Ahtamisideologia on läpäissyt puolueet. Ahtaminen ei näy vain asuntorakentamisessa vaan myös palvelujen sijoittelussa. Ahtamisoireyhtymä on kehittynyt nopeasti mammuttitaudiksi. Sekä Helsingissä että muualla rakennetaan vimmalla jättikouluja, supersuuria päiväkoteja ja giganttisia terveyskeskuksia, joiden tieltä lakaistaan toimivia pieniä ja keskisuuria yksiköitä.
Myös kaupan palvelut ovat loitontuneet kauas suuriin hypermarketteihin kaupunkien laidoille, jolloin keskustojen kivijalkaliikkeet ovat panneet hanskat tiskiin. Kun ahtamista perustellaan liikkumisen tarpeen vähenemisellä, on lopputulos ollut päinvastainen. Jotta kansalainen löytäisi lähipalvelut, on lähdettävä entistä kauemmas.
Koulujen, päiväkotien ja terveyskeskusten rakentamista jättikokoisiksi ei kuitenkaan ole päättänyt kukaan, ne ovat vain ilmestyneet jostakin – kuin sienet sateella. Virkamiesten ja konsulttien excel-taulukot on hyväksytty ilman isompaa pohdiskelua, kun on uskottu suuren olevan aina kaunista.
Kuitenkaan koulun tai päiväkodin, sen enempää kuin terveyskeskuksen toiminta ei ole mitään ratakiskon tekemistä. Suuri päiväkoti tai koulu ei ole tae hyvistä oppimistuloksista eikä jättiläismäinen terveyskeskus pysty palvelemaan asukkaita yhtään paremmin kuin pieni tai keskikokoinen yksikkö. Mammuttikoko ei takaa hyviä oppimistuloksia. Koulu ei ole tehdas, jossa suuruus merkitsee tehokkuutta.
Kun kaupunkeja rakennetaan, ne pitäisi rakentaa kestämään satoja vuosia. Muutaman kymmenen vuoden ikäisten rakennusten purkaminen kertoo pahasta epäonnistumisesta, onnettomasta rakennuskulttuurista, joka tulee kaikille kalliiksi. Kaupunkisuunnittelussa pitäisi myös arkkitehtuurilla olla oma paikkansa. Rakennusten visuaalisuus, sijoittuminen ympäristöön ja toisiinsa, kestävyys sekä toimivuus vaikuttavat asumisen laatuun.
Ympäristönsuojelussa kaupungit ovat avainasemassa. Kun ennallistamisesta puhutaan, ei voida ohittaa kaupunkien viherryttämistä, tuhoaahan rakentaminen aina elävää luontoa. Juuri kaupunkien pitäisi olla ennallistamisen pääkohteita. Se mitä kaupunkeihin tarvitaan eniten ei ole tiivistämistä vaan väljyyttä, vihreyttä ja pieniä yksiköitä.
Suomessa on tilaa. Sitä kannattaa käyttää.
Suomenmaa julkaisee viikottain politiikan ja median asiantuntijoiden Vieraskynä-kirjoituksia. Kirjoituksissa analysoidaan puoluepolitiikan asetelmia ja suomalaista yhteiskuntaa muovaavia trendejä. Vieraskynissä esitetyt mielipiteet ovat kirjoittajien omia näkemyksiä.