Vapaaehtoisena sotaan 17-vuotiaan lähtenyt Eino Anttila käveli Lapin sodasta kotiin 300 kilometrin matkan: "Matkan varrelta kaikki oli poltettu. Vain savupiiput sojottivat pystyssä."

Itsenäisyys

Pakkanen on kuurannut maan valkoiseksi Pudasjärven Sarakylällä. Joulukuussa 96 vuotta täyttävä Eino Anttila seisoo pellon pientareella ja helisyttää kädessään rehuämpäriä. Metsäreunassa seisovat porot lähtevät hitaasti köpöttelemään kohti.

– On ne niin mukavia. En ymmärrä, miksi jotkut niitä inhoavat, Anttila hymyilee.

Hän aloitti poronhoidon jo 10-vuotiaana ja on harrastanut sitä siitä lähtien. Nykyään päävastuu on omalla pojalla, mutta yhä vain tekee mieli osallistua edes jotenkin. Viimeksi Anttila oli mukana teurasporojen merkinnässä.

– Työ se pitää ihmisen kunnossa, hän tuumaa.

Kovin paljon poronhoito tosin on muuttunut Anttilan nuoruudesta.

– Nyt ne ajelevat mönkijöillä. Kännykästä katsovat, missä porot ovat. Ei tarvitse etsiskellä.

Aktiivipäivinään Anttila on taivaltanut jalan kilometrin jos toisenkin porojen perässä, mutta muutenkin.

Ehkä pisin yhtäjaksoinen marssi oli Kittilästä kotiin Pudasjärven Rytingille. Se tapahtui Lapin sodan päätyttyä.

Pudasjärviset päättivät lähteä kävelemään kotiin, sillä kyydistä ei ollut varmuutta. Tietäkään ei tosin oikein ollut, vain pahainen kärrypolku. Silti tuntui, että sotareissu oli kestänyt jo riittävästi. Teki mieli päästä kotiin. Maisemat matkan varrella eivät olleet mieltäylentäviä.

– Kaikki oli poltettu. Vain piiput sojottivat pystyssä, Anttila kertoo.

Silti tuntui hienolta, vaikka vaikealta uskoa, että sota viimein oli ohi. Taisteluiden tiimellyksessä oli usein tuntunut, ettei se lopu koskaan.

– Jotenkin sotaan ehti kotiutua, Anttila luonnehtii.

Ja monta vuotta se nielaisikin hänen elämästään. Kun kotikylältä lähti miehiä jatkosotaan vuonna 1941, Anttila lyöttäytyi mukaan vapaaehtoisena vain 17-vuotiaana.

– Ei sitä kotonakaan kukaan vastustanut. Tuntui, että pitää mennä.

Ensin Anttila osoitettiin Kiestinkiin tienkorjaustöihin. 18-vuotiaana tuli käsky kutsuntoihin, mutta tietyömaalta ei päästetty. Perusteltiin, että Anttila jo oli sotahommissa.

Lopulta hän sai lyhyen sotilaskoulutuksen Oulussa, josta passitettiin rintamalle tositoimiin samalle tutulle Kiestingin suunnalle.

Jos oli pelottava määränpää, niin kylmää oli kyytikin. Miehet istuivat 40 asteen pakkasessa kuorma-auton lavalla satoja kilometrejä.

Eino Anttila oli mukana muun muassa Kiestingin suurissa taisteluissa. – Ne puottivat vehkeillä ja tankeilla tulemaan. Piti juosta, että ehti alta pois, hän muistelee. (Kuva: Maria Seppälä)

Sotareissu oli nuorelle miehelle ankara, koko loppuelämää määrittävä kokemus.

– Ei sitä pysty sivulliselle selittämään. Pahimmissa taisteluissa rautaa tuli kuin rakeita. Aseveljiä kuoli ja haavoittui vierestä jatkuvasti. Ei sitä voi käsittää. Tuuria täytyi olla, että niinkin vähällä selvisin, Anttila kertoo.

Yksi hurjimmista sotamuistoista liittyy Kiestingin koviin taisteluihin. Suomalaiset olivat kahden vesistön välissä, kun vihollinen alkoi vyöryä asemapaikan ylitse.

– Ne puottivat tankeilla ja vehkeillä tulemaan. Piti juosta, että pääsi alta pois.

Anttilalla sattui olemaan reppu täynnä evästä kotilomalta, mutta kaikki sai jäädä Karjalan kannakselle. Henki oli ruokaa kalliimpi.

– Vaikka kovasti sitä evästä olisi tarvinnut. Sodassa oli koko ajan pikku nälkä, ei siellä ruualla röllötelty.

Monilla jäivät aseetkin vihollisen jalkoihin. Sinne hukkui myös Anttilan lompakko, jossa oli venäläisten upseereiden arvomerkkejä. Niiden mukana kantaminen tuntui nimittäin liian uhkarohkealta.

Kiestingissä Anttila sai osuman ja hänet vietiin Rukajärven sotasairaalaan. Heti toivottuaan mies passitettiin takaisin rintamalle.

– Pakko oli palata. Ei siinä muu auttanut.

Sodasta olisi tarina jos toinenkin. Anttilan mieleen on jäänyt eräs syysöinen vartioreissu, jolloin hän oli vähällä saada venäläisen vangiksi.

Maata peitti lumi, mutta puut olivat paljaat. Myrskysi. Anttila liikkui kavereidensa kanssa kolmion muodossa etuvartiota kohti. Pimeässä hän huomasi lumipukuisen hahmon tummia puita vasten. Vihollinen oli tullut asemiin. Kuiskaten Anttila ilmoitti asiasta tovereilleen. Pahaksi onneksi venäläinen kuuli sen ja alkoi ampua. Osumaa ei tullut.

Tilanne oli täpärä. Polku oli kahden puolen miinoitettu, harha-askeliin ei ollut varaa. Kolmikko palasi nopeasti asemiin. Vähän Anttilaa jäi harmittamaan, että vangin saaminen oli niin tipalla. Vangista kun olisi saanut 14 vuorokautta kaivattua lomaa.

– Oma henki painoi kuitenkin enemmän.

Sotatuliaisina tuomillaan venäläisillä kiikareilla Eino Anttila tarkkailee muun muassa porojen liikkeitä. (Kuva: Maria Seppälä)

Anttila oli mukana myös Kannaksen suurhyökkäyksessä. Vihollinen perääntyi lopulta Vuokselta, ja se sota päättyi.

Lapin sodan jälkeen pääsi viimein kiinni tavalliseen arkeen. Anttila meni naimisiin ja rakensi perheelleen kodin omin käsin. Lapsia syntyi kahdeksan, yhdet kaksosetkin.

Itse rakennettu talo on vielä pystyssä, vaikka samaan pihapiiriin on jo kauan sitten noussut uudempi.

– Olen sanonut, että sitä ei pureta. Kesähelteillä siellä oli hyvä nukkua viileässä, Anttila huomauttaa.

Kamarin seinällä on rivi kunniakirjoja. Anttila on valittu vuoden sarakyläläiseksikin. Hyllyllä odottavat sodasta tuodut kiikarit. Niillä Anttila edelleen tiirailee ikkunasta metsän reunaan. Etsii poroja. Muistelee menneitä ja vähän uudempiakin.

Viime itsenäisyyspäivänä hän oli nimittäin yksi presidentin vastaanotolle kutsutuista sotaveteraaneista. Kokemus oli hieno.

– Oli siellä muitakin pohjoisen poikia. Paavo Väyrysen kanssa paiskattiin kättä, Anttila myhäilee.

Ja kolme peliäkin tanssintaitaja ehti linnan tungoksessa vetää.

Tuntuu hyvältä, että veteraanit saavat arvostusta. Aina niin ei ole ollut. Senkin Anttila muistaa. Mutta mitäpä vanhoista. Parasta on keskittyä nykyhetkeen.

Vitriinistä pappaa katselee kauniiden lastenlasten parvi.

– On se ihmeellistä tämä hyvinvointi, Anttila toteaa.

Totta. Eikä sitä olisi ilman Anttilan ja hänen sukupolvensa uhrauksia.