Valta naurattaa – mutta poliitikot ovat sietäneet itseensä kohdistuvaa satiiria vaihtelevasti

Vallalle nauraminen alkoi Suomessa 17. tammikuuta vuonna 1964. Kyseisenä perjantai-iltana televisiossa esitettiin ensimmäinen jakso sarjasta Tuulimylly.

Ohjelmatiedoissa sarjan luvattiin sisältävän ”viihdevinoilua ajankohtaisesta”. Avausjakso ei valitettavasti ole säästynyt jälkipolville, mutta viimeinen jakso on.

Siinä seikkailee muun muassa ministeri Poseidon Vepsäläinen, jonka lausunnot ovat yhtä niukkasanaisia ja ympäripyöreitä kuin erään aikakauden maalaisliittolaisen poliitikon.

Huumorintutkija Janne Zareff luokittelee tuoreessa kirjassaan Tuulimyllyn Suomen ensimmäiseksi poliittiseksi satiiriksi, vaikkei sarjasta aikanaan näin juhlallista nimitystä käytettykään. Ohjelmatyyppi oli uusi koko maailmassa; synnyinmaassaan Britanniassakin sitä oli esitetty vasta parin vuoden ajan.

Pian Tuulimyllyn jälkeen Suomessa alkoi muitakin satiiriohjelmia. Avoin vallalle nauraminen ei kuitenkaan ollut kaikkien mieleen, vaan Yleisradion poliittisesti valittu ohjelmaneuvosto ryhtyi sensuroimaan ja hyllyttämään sarjoja.

Vauhdikkaan alun jälkeen satiiriohjelmien esittäminen loppui vuosiksi. 1970- ja 1980-lukujen taitteessa poliitikkojen ote Yleisradiosta hellitti ja poliittinen satiiri elpyi.

Varsinainen satiiribuumi Suomessa koettiin 1990-luvun laman aikana. Pitkäikäisin ohjelma oli Hyvät herrat, josta tehtiin kuuden vuoden aikana yli kaksisataa jaksoa.

Ronskia huumoria viljeli Frank Pappa Show. Yhdessä sketsissä kaivettiin ylös Urho Kekkosen ruumisarkku ja peitettiin siitä tullutta löyhkää hajunsyöjillä.

Valtiovarainministeri Iiro Viinasen pahvikuva taas pilkottiin verisen teurastuspölkyn päällä lihakirveellä.

Zareffin mukaan aika oli muuttunut niin, että vallanpitäjät eivät olleet enää kunnioituksen vaan pilkan kohteita.

– Poliitikoista oli tullut vapaata riistaa, hän toteaa.

2000-luvulla poliittinen satiiri juurtui pysyvästi osaksi tv-ohjelmistoa. Suosituimman sarjan, piirrosanimaatio Itse valtiaiden imussa julkaistiin jopa sarjakuvia, levyjä ja elokuvia.

Kuinka vallalle nauretaan -kirjan kirjoittaja Janne Zareff on paitsi tutkinut poliittista satiiria myös tuottanut sitä itse. Kirjassa päästään seuraamaan kulissien takaa Zareffin käsikirjoittaman Noin viikon uutisten viimeistä tuotantokautta.

Käsikirjoitustiimin palavereissa pyörinyt nauhuri osoittaa, kuinka huolellista valmistelua jokaviikkoinen 25-minuuttinen satiiriohjelma vaatii.

Tekijöiden kesken käydään myös loputonta keskustelua siitä, mikä on hyvää poliittista satiiria. Joku haluaisi olla röyhkeämpi, toinen taas hioa vitsejä loputtomiin.

Zareffin mukaan Yle ei juuri puuttunut Noin viikon uutisten tekemiseen, vaan tekijöitä rajoitti lähinnä itsesensuuri. Sekin on hänen mielestään tarpeen, sillä kaikki mieleen juolahtava ei ole sanomisen arvoista.

Poliittinen satiiri ei ole pelkkää viihdettä, vaan julkisen vallan kritiikkiä huumorin avulla.

Zareffin mukaan poliittinen satiiri ei ole pelkkää viihdettä, vaan julkisen vallan kritiikkiä huumorin avulla. Satiiri on ikään kuin moraalinen korjaussarja, joka osoittaa vääryyden ja rankaisee siitä tekemällä väärintekijän naurunalaiseksi.

Poliitikot ovat sietäneet itseensä kohdistuvaa satiiria vaihtelevasti.

Kuuluisin välikohtaus lienee kokoomuksen puoluesihteeri Harri Holkerin ulosmarssi suorasta Sirkus Pasila -ohjelmasta tapaninpäivänä 1970. Keskustan Paavo Väyrynen taas oli ainoa Hyvien herrojen saunakutsusta kieltäytynyt poliitikko.

Itseironia olisi poliitikolle varsin toivottava taito, sillä Zareffin mukaan se on aseistariisuva huumorin muoto. Nauramalla itselle voi nousta omien vikojensa yläpuolelle.

Janne Zareff: Kuinka vallalle nauretaan. Poliittinen satiiri suomalaisessa televisiossa. Gaudeamus, 272 s.