"Valkoinen joutsen" on Venäjän ydinpelotteen kauas kurottava käsi – lentomatkustajan rakeinen salakuva hätkähdytti länttä 1981
Marraskuussa 1981 Moskovan ilmatilassa lentänyt siviililentokone oli laskeutumassa kohti pääkaupunkia, kun yksi sen matkustajista huomasi ikkunasta maassa jotakin poikkeuksellista.
Alla siintävällä Ramenskojen eli Žukovskin salaisella koelentokentällä seisoi valtava, hohtavan valkoinen sotilaslentokone. Koneen edistyksellinen muotoilu ja kääntyvät siivet viittasivat johonkin täysin uuteen.
Koneen vieressä näkyi kaksi Tu-144-yliäänimatkustajakonetta, mikä auttoi myöhemmin länsimaisia tiedustelijoita arvioimaan uuden koneen valtavia mittasuhteita.
Matkustaja otti maassa seisovasta koneesta valokuvan ikkunan läpi, vaikka teko olisi Neuvostoliitossa katsottu vakavaksi valtiosalaisuuden vaarantamiseksi.
Anonyymin matkustajan ottama rakeinen valokuva päätyi monimutkaisten kanavien kautta länteen ja tiedustelupalveluiden käsiin. Pian kuva julkaistiin kansainvälisessä ilmailumediassa, ja se tarjosi ensimmäisen lännessä julkisuuteen päätyneen visuaalisen todisteen Neuvostoliiton kaikkien aikojen kunnianhimoisimmasta lentokonehankkeesta.
Kuvassa esiintyi prototyyppi koneesta, joka pian opittiin tuntemaan nimellä Tupolev Tu-160. Nato antoi sille raportointinimen Blackjack, mutta venäläisille lentäjille siitä tuli sirojen linjojensa ja hohtavan suojamaalinsa ansiosta Beliy Lebed eli ”Valkoinen joutsen”.
Tu-160 on yksi ilmailuhistorian vaikuttavimmista ja teknisesti vaativimmista sotakoneista ja Neuvostoliiton strategisen sotilasilmailuteknologian suurimpia taidonnäytteitä: maailman suurin ja painavin yliääninopeuteen kykenevä taistelulentokone sekä nopein koskaan sarjatuotettu strateginen pommikone.
Koneen sulava ulkomuoto kätkee alleen kyvyn kuljettaa valtavan ydinasearsenaalin yli Mach 2:n nopeudella toiselle puolelle maapalloa. Kone ei ollut pelkästään tekninen saavutus, vaan se edusti neuvostojärjestelmän vastausta Yhdysvaltain sotilaalliseen haasteeseen kylmän sodan kiihtyvissä loppuvaiheissa.
Tu-160:n kehitys oli alkanut jo 1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alussa. Yhdysvallat oli käynnistänyt kunnianhimoisen B-1 Lancer -ohjelmansa luodakseen kääntyväsiipisen yliäänipommikoneen, joka kykenisi tunkeutumaan Neuvostoliiton tiheän ilmapuolustuksen läpi matalalennossa.
Vastauksena Neuvostoliitto käynnisti vuonna 1967 kilpailun uuden sukupolven strategisesta raskaasta pommikoneesta. Vuonna 1972 vaatimuksia täsmennettiin: koneen piti kyetä yli Mach 2,3 huippunopeuteen, tarjota valtava toimintasäde ja kantaa raskaita risteilyohjuksia.
Suunnittelukilpailussa kohtasivat kolme merkittävää neuvostoliittolaista suunnittelutoimistoa: Mjasištšev, Suhoi ja Tupolev. Mjasištševin M-18-konsepti arvioitiin parhaaksi, mutta Mjasištševin suunnittelutoimiston rajalliset tuotannolliset mahdollisuudet johtivat siihen, että hankkeen kehitystyö siirrettiin Tupoleville. Tupolev jatkoi suunnittelua ja kehitti siitä lopulta Tu-160:n
Tupolev hyödynsi koneessa aiemmin Tu-144:ään kehittämiään ratkaisuja ja yhdisti niitä kääntyväsiipiseen teknologiaan. Kuukausi marraskuun 1981 valokuvapaljastuksen jälkeen, 18. joulukuuta 1981, prototyyppi teki viimein ensilentonsa Ramenskojesta.
Sarjatuotanto valtuutettiin vuonna 1984 Kazanin ilmailutehtaalla. Kone astui virallisesti operatiiviseen palvelukseen keväällä 1987 Prilukissa, silloisessa Ukrainan sosialistisessa neuvostotasavallassa.
Tu-160 on massiivinen lentolaite. Sen pituus on 54,1 metriä ja suurin lentoonlähtöpaino peräti 275 tonnia. Koneen siipien kärkiväli on suorana 55,7 metriä ja taakse käännettynä 35,6 metriä.
Voimanlähteenä toimii neljä Kuznetsov NK-32 -suihkumoottoria, jotka ovat tehokkaimpia koskaan sotilaskoneeseen asennettuja moottoreita. Jokainen moottori tuottaa yli 245 kilonewtonin työnnön jälkipolttimella.
Toisin kuin yhdysvaltalainen B-1B Lancer, jonka nopeus jäi sarjatuotantoversiossa Mach 1,25, Tu-160 säilytti säädettävät ilmanottoaukot ja se kykenee yli Mach 2,05 eli noin 2 200 km/h nopeuteen korkealla.
Asekuormaa neljän hengen miehistöllä lentävä kone pystyy kantamaan kahdessa sisäisessä pommikuilussaan jopa noin 45 tonnia.
Mielenkiintoisena yksityiskohtana ohjaamossa ei käytetä suurille pommikoneille tyypillistä ohjauspyörää (”rattia”), vaan hävittäjätyylistä ohjaussauvaa, mikä kuvastaa koneen urheilullista luonnetta kokoonsa nähden.
Kirkkaanvalkoinen maali taas valittiin osaltaan suojaamaan miehistöä ja rakennetta ydinräjähdyksen aiheuttamalta voimakkaalta lämpösäteilyltä, sillä valkoinen pinta heijastaa sitä tehokkaammin kuin tumma.
Neuvostoliiton hajoaminen joulukuussa 1991 muutti Tu-160-koneiden historian suunnan. Valmistuneista koneista 19 sijaitsi Prilukin tukikohdassa Ukrainassa, kun taas Venäjälle jäi 13 konetta.
Itsenäistynyt Ukraina otti alueellaan olevan sotilaskaluston hallintaansa. Maalla ei kuitenkaan ollut taloudellisia edellytyksiä eikä strategista tarvetta ylläpitää kallista laivastoa.
Koneet jäivät Prilukissa maahan ilman huoltoa ja varaosia. Venäjä pyrki ostamaan koneet takaisin, mutta Ukrainan vaatima noin kolmen miljardin dollarin hinta oli Venäjälle mahdoton.
Ukrainan Tu-160-laivaston kohtalo muodostui kylmän sodan päättymisen draamaksi: kymmenen konetta romutettiin Yhdysvaltain rahoittaman Nunn–Lugar -ohjelman puitteissa. Koneita pilkottiin hydraulisilla leikkureilla romuraudaksi osana Ukrainan strategisten pommikoneiden hävittämistä.
Kahdeksan konetta palautettiin Venäjälle vuonna 1999 osana sopimusta, jossa Venäjä kuittasi osan Ukrainan kaasurästeistä. Yksi kone tehtiin lentokelvottomaksi ja jätettiin museokappaleeksi Pultavaan.
2000-luvulla Vladimir Putin nosti strategisen ilmailun jälleen Venäjän sotilaallisen mahdin keulakuvaksi. Vuonna 2007 Venäjä ilmoitti jatkavansa kylmän sodan aikaisia kaukolentopommituspartioita kansainvälisessä ilmatilassa, ja Tu-160-koneet alkoivat esiintyä säännöllisesti Atlantilla, Jäämerellä ja Tyynellämerellä.
Kone sai sotakasteensa marraskuussa 2015 Syyrian sodassa, jolloin Tu-160:t laukaisivat Kh-101-risteilyohjuksia Syyrian kohteisiin. Koneita on käytetty laajasti myös hyökkäyssodassa Ukrainaa vastaan vuodesta 2022 alkaen, missä ne toimivat pitkän kantaman ohjuslavetteina turvallisen välimatkan päässä.
Vaikka koneen runko perustuu 1980-luvun muotoiluun, elektroniikka ja asejärjestelmät vastaavat nykyaikaisia vaatimuksia. Venäjä on myös valmistanut uusia runkoja Kazanin tehtaalla, ja ensimmäinen täysin uusi Tu-160M suoritti ensilentonsa tammikuussa 2022.
Nykyaikaisessa sodankäynnissä Tu-160 ei yleensä yritä tunkeutua vihollisen ilmapuolustuksen sisälle. Sen tehtävä on toimia nopeana ohjuslavettina, joka laukaisee jopa noin 5 000 kilometrin kantaman Kh-101/Kh-102-risteilyohjuksia omalta maaperältään ja palaa tukikohtaansa.
Tu-160:n muuttamista siviilikäyttöönkin on pohdittu. Tammikuussa 2018 Putin vieraili Kazanin ilmailutehtaalla ja ehdotti julkisesti, että Tu-160:n pohjalta voitaisiin kehittää siviilikäyttöön tarkoitettu yliäänimatkustajakone.
Ilmailuasiantuntijat suhtautuivat ajatukseen epäillen. Tu-160:n runko ja järjestelmät on suunniteltu strategiseksi pommikoneeksi, eikä sen muuttaminen matkustajakoneeksi olisi teknisesti tai taloudellisesti yksinkertaista. Käytännössä kokonaan uuden koneen suunnittelu voisi olla järkevämpää.
Koneen neljä jättimäistä NK-32-moottoria kuluttavat myös valtavasti polttoainetta. Yliääninopeudella lentäminen asutun maa-alueen yllä on lisäksi monissa maissa rajoitettua yliäänipamauksen aiheuttaman meluhaitan vuoksi, mikä vaikeuttaisi kaupallisten reittien suunnittelua.
Tupolev Tu-160 on poikkeuksellinen kappale ilmailuhistoriaa. Tu-160-koneita valmistui alkuperäisessä tuotannossa 35, ja uusien Tu-160M-koneiden valmistus on sittemmin käynnistetty uudelleen. ”Valkoinen joutsen” pysyy edelleen Venäjän strategisen ydinpelotteen yhtenä tärkeimmistä pitkän kantaman asejärjestelmistä.