Väitös: Neuvostotankkerin öljytuhoja hyssyteltiin YYA-Suomessa – ruotsalaiset syyttivät salailusta
Suhteet Neuvostoliittoon rajoittivat Itämeren öljyonnettomuuksien uutisointia Suomessa, ilmenee tuoreesta väitöstutkimuksesta.
Komentaja evp, FM Erkki Sinivaara selvitti Turun yliopistossa tarkastettavassa väitöstutkimuksessaan, millaista kuvaa media välitti suurelle yleisölle neuvostoliittolaisen tankkerin karilleajosta aiheutuneista öljyonnettomuuksista 1970–1980-lukujen vaihteessa.
Tutkimuksessa selvisi, että uutisointi Itämeren öljypäästöistä paransi Suomen öljyvahinkojen torjuntavalmiuksia ja edesauttoi osaltaan suomalaisten ympäristötietoisuuden heräämistä.
Sinivaaran tutkimus osoitti myös, kuinka Suomen ja Neuvostoliiton välinen YYA-sopimus vaikutti onnettomuusuutisointiin ja johti jopa Suomen puolueettomuuden kyseenalaistamiseen.
Sinivaaran tutkimuksen mukaan öljypäästöä koskevan tiedonkulun ongelmien ytimessä oli suomettuminen ja siihen liittyvä itsesensuuri, jonka lonkerot tunkeutuivat YYA-Suomen virkakoneistoon ja joukkoviestimiin.
– Suomessa vallinneet yleiset syyt rajoittivat mediaa käsittelemästä Neuvostoliiton osuutta öljypäästöön – kritiikistä puhumattakaan. Suomen puolueettomuusasemaa oli varjeltava eikä sitä ollut aihetta sekoittaa öljyiseen ympäristövahinkoon tavalla, joka olisi voitu tulkita kritiikiksi Neuvostoliittoa kohtaan, Sinivaara toteaa Turun yliopiston tiedotteessa.
Ruotsi sen sijaan syytti avoimesti neuvostoviranomaisia välinpitämättömyydestä öljypäästöön.
– Ruotsissa öljypäästö kytkettiin myös Suomen ulkopolitiikkaan syyttämällä suomalaisia viranomaisia öljylauttojen salaamisesta Neuvostoliiton reaktioiden pelossa, Sinivaara sanoo.
Onnettomuusriskit realisoituivat vuosina 1979 ja 1987, kun neuvostoliittolainen tankkeri Antonio Gramsci ajoi karille ensin Latvian, sitten Suomen rannikolla Porvoon majakan edustalla. Näissä kahdessa onnettomuudessa Itämereen valui yhteensä yli 7000 tonnia raakaöljyä.
Öljyongelma sai kansainvälisen luonteen öljyn ajelehdittua Neuvostoliiton, Ruotsin ja Suomen rannikolle. Vuoden 1979 onnettomuudessa öljylautat ajelehtivat Ventspilsin öljysatamasta Latvian neuvostotasavallasta Itämerelle helmikuussa, saavuttivat Tukholman saariston huhtikuussa ja sen jälkeen Ahvenanmaan saariston toukokuussa.
Vuonna 1987 karilleajo tapahtui puolestaan Porvoon Sköldvikin öljysatamaan johtavan meriväylän tuntumassa.
– Tuuli työnsi jään seassa olevan öljyn nyt vuorostaan Neuvostoliiton aluevesille. Öljyonnettomuuksien ylirajaisuus pakotti median arvioimaan kolmen valtion tuon aikaista öljyntorjuntavalmiutta ja öljyntorjunnan yhteistyökykyä, Sinivaara sanoo.
Tankkeriliikenteen kasvua kiihdytti Suomen osalta ensimmäisen öljyjalostamon valmistuminen Naantaliin vuonna 1957. Toinen öljyjalostamo valmistui vuonna 1966 Porvoon Sköldvikiin ja sen IV-vaihe vuonna 1972.
– Tankkialusliikenteen kasvusta huolimatta julkinen valta Suomessa ei kohdistanut riittävästi resursseja öljyntorjuntatoimien parantamiseen. Suomessa ei ollut toimivaa valtakunnallista torjuntaorganisaatiota ja kelvollisesta torjuntakalustosta oli jatkuvasti puutetta, Sinivaara kertoo.
Sinivaaran tutkimuksen mukaan media paljasti uutisoinnillaan öljyntorjunnan puutteet ja laiminlyönnit sekä öljyntorjuntaa koskevan lainsäädännön aukkokohdat. Vuonna 1987 Suomen öljyntorjuntavalmiudessa oltiin vielä jokseenkin samojen ongelmien edessä kuin edellisen onnettomuuden aikana vuonna 1979, eikä median ja viranomaisten yhteistoiminta sujunut.
Molemmilla Antonio Gramscin öljypäästöillä oli Sinivaaran tutkimuksen mukaan merkittävä vaikutus öljyntorjunnan pitkässä kehityskaaressa ja ympäristötietoisuuden syntymisessä.
– Viranomaiset saivat Antonio Gramscin onnettomuuksien aikoihin käyttöönsä avomeritorjuntaan kaksi öljyntorjunta-alusta ja muuta öljyntorjuntamateriaalia sekä alusten öljyvahinkoja varten luodun päivystysjärjestelmän. Oma ympäristöministeriö Suomeen perustettiin vihdoin vuonna 1983. Samana vuonna Suomi liittyi myös meriympäristön pilaantumisen ehkäisyä koskevaan kansainväliseen sopimukseen, Sinivaara kertoo.
Väitöstutkimuksen mukaan suomalaisella medialla oli Itämeren ympäristökeskustelussa keskeinen rooli. Eri medioissa tuotiin näkyville niin ympäristötuhojen torjuntaan kuin lainsäädäntöönkin liittyviä puutteita.
– Tutkimukseni osoittaa, että Antonio Gramscin onnettomuusuutisoinnin kautta medialla oli merkittävä rooli suomalaisen ympäristötietoisuuden heräämisessä, Sinivaara summaa.
Aiheesta väittelelevä Erkki Sinivaara valmistui meriupseeriksi Merisotakoulusta vuonna 1975 ja oli kantamassa Meripataljoonan komentajana vastuuta suomalaisesta öljyntorjuntavalmiudesta ja -kyvystä.
Sinivaaran väitöskirja Ympäristövahinkouutinen Antonio Gramsci. Neuvostotankkerin öljypäästöt ja torjuntatoimet suomalaisessa mediassa vuosina 1979 ja 1987 tarkastetaan Turun yliopistossa perjantaina.