Uskonto on keskustassa omantunnon asia – "Niin ateistin, hindun kuin buddhistinkin pitää voida toimia puolueessa"

Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan

olemme kaikki hiljaa kätketyt.

Me saamme luottaa uskolliseen Luojaan,

yhdessä käydä uuteen aikaan nyt.

Virsi 600 raikaa kylpylähotelli Caribian auditoriossa. Puhujapöntön takana odottaa jo Mikaelin seurakunnan kirkkoherra Jouni Lehikoinen. Käsissään hän rapistelee tekstiä toivosta ja siitä, miten yksilö on vastuussa elämästään Jumalalle.

Edellisenä päivänä samassa pöntössä puhui pääministeri Juha Sipilä. Yleisökin oli sama, sillä kirkkoherra on tullut pitämään aamuhartauden Turkuun keskustan puoluevaltuuston kokoukseen.

Keskustan tärkeimmissä valtakunnallisissa tapahtumissa on tapana aloittaa sunnuntaiaamu hartaushetkellä. Puolueen historiaan perehtynyt valtiotieteen tohtori Tytti Isohookana-Asunmaa selventää, että keskustalaiset ovat aina tykänneet käydä kirkossa.

– Keskusta on syntynyt suomalaisista kotoperäisistä aineksista, ja luterilaiset arvot ovat olleet puolueessa hyvin keskeisessä roolissa. Kristillisyys on syvällä keskustalaisuudessa, hän sanoo.

Puolueen alkuvuosina käytiin toki kädenvääntöä siitä, pitäisikö Suomessa olla valtionkirkko. Santeri Alkio oli kristitty ja uskonnollinen mies, mutta hän katsoi, että kirkon ja valtion olisi hyvä olla erillään.

Alkion linja hävisi, ja viimeistään 1930-luvulle tultaessa Maalaisliiton linja oli vakiintunut.

Maalaisliitto-keskustan historiassa uskonnolla on ollut merkitystä, mutta puolueessa on painotettu uskonnonvapautta. Keskeiset voimahahmot ovat kuitenkin tunnustaneet uskoaan julkisesti. Kun talvisota syttyi, Kyösti Kallio kehotti Suomen kansaa rukoilemaan.

Kristillisyys on syvällä keskustalaisuudessa.Tytti Isohookana-Asunmaa

Keskustan äänestäjät ovat tänäkin päiväkin uskonnollisempia kuin väestö keskimäärin.

Kirkon tutkimuskeskuksen vuonna 2017 tekemän kyselyn mukaan 88 prosenttia keskustan äänestäjistä kertoi kuuluvansa evankelisluterilaiseen kirkkoon. Vähiten kirkkoon kuuluvia oli vihreiden kannattajissa (58 prosenttia).

Yliopistonlehtori Juri Mykkänen Helsingin yliopistosta sanoo, ettei luvuissa ole mitään yllättävää. Jos tutkitaan esimerkiksi moraalikysymyksiä, keskustan, kristillisdemokraattien ja perussuomalaisten kannattajat erottuvat arvokonservatiivisina.

Mykkänen aprikoi, että yksi selittävä tekijä voi olla sekin, että keskustan kannattajista iso osa asuu maalla.

– Maaseudulla yhdenmukaisuuden ja kirkkoon kuulumisen paine voi olla korkeampi kuin kaupungeissa. Uskonnottomuus taas tavataan liittää korkeakoulutukseen ja kaupunkikulttuuriin, hän pohtii.

Keskustalaisten uskonnollisuudesta on kysyttävä myös puolueen entiseltä puoluesihteeriltä Timo Laaniselta. Hän aloitti teologian opinnot ollessaan puoluesihteeri ja pänttäsi tenttikirjoja ratikassa työmatkoilla. Viime kuussa hän sai pappisvihkimyksen.

– Keskustalaisilla on ollut mutkattoman läheinen suhtautuminen kansankirkkoon, hän kuvaa.

Laanisen mukaan keskusta-aatteessa on useita juonteita, jotka luovat pohjaa kristilliselle ajattelulle. Yksi sellainen on esimerkiksi materialistisen maailmankuvan vastustaminen.

Uskonnonvapaus taas näkyy Laanisen mukaan siinä, että puolueessa on aina arvostettu ja suhtauduttu myönteisesti eri kirkkokunnista tuleviin ihmisiin. Keskustalaisten joukoissa on toiminut niin katolilaisia, ortodokseja kuin viime vuosina myös muslimeja.

Turussa kirkkoherra Lehikoinen laukoo vitsin – ja vieläpä keskustahenkisen.

Lehikoinen selostaa maatilan isännästä, joka toivoi kuolinvuoteellaan pääsevänsä samaan hautaan traktorinsa kanssa. Siitä emäntä luonnollisesti huolestui, mutta isäntä rauhoitteli vaimoaan: kun ei ole ollut sellaista kuoppaa, josta Valmet ei olisi minua tuonut ylös.

Auditoriollinen keskustalaisia naurahtaa, mutta hiljaa. Eihän hartaudessa sovi mekastaa.

Ensimmäisessä rivissä istuva Janne Kaisanlahti hymähtää muiden mukana. Kaisanlahti on aktiivinen sekä kirkossa että keskustassa.

Hänelle koti, uskonto ja isänmaa muodostavat kaiken yhteiskunnallisen elämän ytimen. Kaisanlahti muistuttaa keskustan kristillisestä arvopohjasta ja ihmiskäsityksestä, jota ei hänen mielestään sovi unohtaa, vaikka maailma ympärillä kouhkaisi kuinka.

Keskustan pitää miehen mielestä puolustaa Suvivirttä ja jouluevankeliumia.

Kaisanlahdelta on kysytty moneen kertaan, eikö hänen kuuluisi olla kristillisdemokraateissa. Hän kertoo katsoneensa joitakin vuosia sitten flunssapedissä koko päivän kristillisdemokraattien puoluekokousta.

– Ei minun paikkani siellä olisi. Jotkut puheenvuoroista oli lähinnä pelottavia. Eräskin vanhempi naishenkilö korosti puheessaan, että presidentin pitää olla mies, Kaisanlahti kertoo.

Hän painottaa, että keskusta ei ole uskontopuolue.

– Niin ateistin, hindun kuin buddhistinkin pitää voida toimia keskustassa, mutta jokaisen on ymmärrettävä puolueen kristillinen arvopohja.

Niin ateistin, hindun kuin buddhistinkin pitää voida toimia keskustassa.

Janne Kaisanlahti

Keskustalainen lähestymistapa uskontoon kumpuaa luterilaisesta ajatuksesta maallisen ja hengellisen vallan erottamisesta. Julkisen mielipiteen mukaan politiikkaa ja uskontoa ei pidä sekoittaa.

Suomalaisten puolueiden suhtautuminen uskontoon ja kirkkoon vaihtelee.

Kristillisdemokraatit perustaa toimintansa kristillisiin arvoihin, ja puolue tuo kristillisen sanoman politiikan sisään.

Myös perussuomalaiset määrittelevät ohjelmissaan tukeutuvansa kristillisiin arvoihin, mutta puolueeseen kuuluu sekä hyvin uskonnollisia ihmisiä ja ateistisia radikaaleja. Nykyinen puheenjohtaja Jussi Halla-aho kuuluu jälkimmäisiin.

Keskusta, kokoomus ja RKP näkevät kristillisen perinteen suurin piirtein samalla tavalla: arvoperustana ja oleellisena osana suomalaista kulttuuria.

SDP lähtee eri vinkkelistä. Sen puolueohjelmissa on aina Forssan ohjelmasta (1903) ollut ajatus uskonnosta yksityisasiana. Demareiden puoluekokous on useasti kirjannut tavoitteekseen kirkon ja valtion erottamisen.

Vasemmistoliitto ja vihreät ajavat kaikkein aktiivisimmin muutoksia kirkon ja valtion suhteeseen. Molemmat puolueet ovat linjanneet, että kaikilla uskonnollisilla ja maailmankatsomuksellisilla yhteisöllä pitäisi olla yhdenvertainen asema suhteessa valtioon.

Yliopistonlehtori Mykkänen huomauttaa, että vaikka puolueilla on poikkeavia näkökulmia, mikään puolue ei ole hanakasti ajanut esimerkiksi kirkon ja valtion eroa toisistaan.

– Uskonnon merkitys ylipäätään politiikkaan on tänä päivänä aika vähäinen.

Keskustalaisten uskonnollisuus näkyy myös Arkadianmäen kokoonpanossa: puolueella ei päättyneellä vaalikaudella ollut tiettävästi yhtään ateistia kansanedustajana.

Helsingin Sanomat teki viime vaalikauden alussa selvityksen kansanedustajien uskonnollisesta vakaumuksesta. Lehti sai 112 vastausta. Keskustan 49:sta kansanedustajasta 27 vastasi olevan luterilaisia ja yksi ortodoksi. Loput eivät vastanneet.

Suurin osa on tapakristittyjä. Heitä, jotka ovat sanoneet papin edessä tahdon, heitä, jotka kastavat lapsena, koska niin kuuluu tehdä.

Uskontoa ei nosteta eduskuntatyössä esiin.

– En muista kertaakaan, että esimerkiksi eduskuntaryhmän kokouksissa uskonnollisuus olisi noussut poliittisen päätöksenteon argumentiksi, entinen puoluesihteeri Laaninen kertoo.

Toki tapetilla on silloin tällöin uskonnollisille henkilöille herkkiä asioita, kuten avioliittolaki tai alkoholilaki. Niissäkin tapauksissa muutoksia on useimmiten vastustettu samankaltaisin perusteluin, oli poliitikko sitten uskonnollinen tai ei.

Keskustan riveissä on perinteisesti vanhoillislestadiolaisia kansanedustajia. Viime kaudella heitä oli kolme.

Väistyvä puheenjohtaja Sipilä kuuluu vanhoillislestadiolaisuudesta 1920-luvulla irronneeseen Rauhan sana -yhdistykseen.

Keskustan suhteesta lestadiolaisuuteen kuulee välillä villejä huhuja. Että vanhoillislestadiolaiset keskittävät äänensä organisoidusti tai että he olisivat yhtenäinen yhteiskunnallinen voima.

Tutkija Mykkänen pohtii, että mielikuva voi syntyä vain yksinkertaisesti siitä, että keskustan ja vanhoillislestadiolaisten vahvat alueet ovat maantieteellisesti samoja.

– Asiasta ei ole täsmällistä tietoa. Voi olla, että lestadiolaiset ryhmittyvät vaaleissa tietyn keskustalaisen ehdokkaan taakse, mutta en usko, että sellaisissa tapauksissa taustalla olisi uskonnollista motiivia.

Isohookana-Asunmaa kertoo, että keskustalla ja herätysliikkeillä on ollut alusta asti tiivis yhteys, eikä tuo kytkös ole vuosikymmenten aikana kadonnut.

Sekä puolue että kristilliset herätysliikkeet ammensivat voimaansa maaseudulta.

– Tunnettuja saarnamiehiä tuli mukaan puolueen toimintaan. He kokivat, että yhteiskunnallisia epäkohtia voidaan korjata parhaiten juuri Maalaisliiton kautta.

Kirkkoherran ääni on matala ja lohduttava.

– Ei ole niin suurta murhetta, etteikö Jumala voisi kuivata kyyneleitä, hän vakuuttaa keskustan puoluevaltuutetuille.

Samaan aikaan puoluevaltuuston jäsen Silja Silvasti istuu vielä kaikessa rauhassa hotellin aamupalapöydässä, edessään iso kupillinen kahvia, jogurttia ja leipää.

Silvasti on ateisti. Keskustalainen ateisti. Tilastojen valossa selvä poikkeus.

– En tunne olevani vähemmistössä, sillä minulla ei ole mitään kirkkoa tai seurakuntia vastaan. Päinvastoin, ne tekevät hienoa työtä, mutta minä en vain usko Jumalaan, hän perustelee.

Silvastin mukaan keskustassa on helppo toimia uskonnottomana. Kukaan ei katso kieroon. Keskustalaisia yhdistäviä arvoja löytyy paljon enemmän kuin erottavia.

Välillä on toki haasteellista. Esimerkiksi silloin kun kansanedustajat saavat äänestää omantunnon kysymyksinä asioista, jotka eivät Silvastin mielestä sellaisia ole. Tällä vaalikaudella tällaisia ovat olleet muun muassa äitiyslaki ja sukupuolineutraali avioliittolaki.

En tunne olevani vähemmistössä.

Silja Silvasti

Suomi on maallistunut kovaa vauhtia. Väestöstä kirkkoon kuuluu enää hitusen yli 70 prosenttia. Uskonto ei enää määritä ihmisen identiteettiä niin kuin ennen.

Silvasti uskoo, että myös keskustalaisten uskonnollisuus muuttuu.

– Ei tarvitse kuin katsoa Helsingin keskustan seurakuntavaaliehdokkaita. He kaikki olivat mukana liberaalin Tulkaa kaikki -liikkeen listoilta.

Historioitsija Isohookana-Asunmaa näkee, että puolueen uskonnollisuus on ollut monta kertaa liikkeessä.

– Muutoksia on tapahtunut paljon. Puolue on liberalisoitunut ja taipunut ajan mukana. Esimerkiksi suhtautuminen naispappeuteen oli 1960-luvulla keskustassa erittäin vaikea aihe, hän muistaa.

Ajassa on eletty, mutta nykyisin keskustalaisiin lyödään usein vanhoillinen ja uskonnollinen leima. Silvasti ei tunnista itseään tuosta typistetystä konservatiivisesta kuvasta.

– Mutta voiko puhua leimasta keskustaa vastaan, jos se on totta? Keskustalaiset ovat keskivertoa vanhoillisempia ja uskonnollisempia, hän huomauttaa.

Ulkopuolisilta tulee herkästi uskontoon liittyvää kielteistä sanomista. Ei tarvitse kuin seurata vähän aikaa internetin keskustelupalstoja, niin saa vihiä siitä ala-arvoisesta kielenkäytöstä, jota esimerkiksi Sipilä joutuu kohtaamaan.

Yksikään haastateltava ei kuitenkaan usko, että kukaan keskustalainen jättäisi kertomatta vakaumustaan äänestäjien pelosta. Oli sitten vakaumuksellinen kristitty, tapauskovainen tai ateisti, niin moni kokee asian yksinkertaisesti henkilökohtaiseksi. Sitä, vaikuttaako ehdokkaan vakaumus äänestyskäyttäytymiseen, ei ole tutkittu.

– Jos olet hyvin uskonnollinen ihminen, niin ehkä sillä sitten voi olla merkitystä, mutta tosiuskovia on aika vähän, yliopistonlehtori Mykkänen epäilee.

Turussa puoluevaltuuston aamuhartaus alkaa kääntyä loppusuoralle. Kirkkoherra Lehikoinen pyytää nyökkäyksellä kokouksen sihteerinä toimivaa Tuomas Meriniemeä painamaan masiinasta ilmoille virren 600 viimeisen säkeen.

Hartaudet on tuotu 2000-luvulle. Säestys kuuluu Youtubesta.

Ilmapiiri tuntuu samalla hauraalta ja vahvalta. Dietrich Bonhoeffer kirjoitti virren keskitysleirillä odottaen kuolemaa. Sanat kouraisevat syvältä.

Hyvyyden voiman uskollinen suoja

piirittää meitä, kuinka käyneekin.

Illasta aamuun kanssamme on Luoja.

Häneltä saamme huomispäivänkin.

Reportaasi on julkaistu alunperin Suomenmaan viikkolehdessä 22.12.2018. Lehden voit tilata täältä .