Tehohoitaja asettaa joka päivä terveytensä alttiiksi: ”Kun hoidin ensimmäistä koronapotilasta, tunnistin suojavarusteiden alla itsessäni pelon”

Sairaanhoitaja Katja Räsänen on kiitollinen Suomen hallitukselle nopeista ratkaisuista epidemian hillitsemiseksi
Korona-arki

Suomenmaan juttusarjassa seurataan koronaviruksen vaikutusta ihmisten arkeen. Ensimmäisenä tutustutaan tehohoitajan elämään.

Teho-osaston sairaanhoitaja Katja Räisänen, Oulu:

”Olen opiskellut työn ohella ja tehnyt vain puolikasta virkaa teho-osastolla. Kun korona-tilanne alkoi valjeta, päätin heti alkaa tehdä täyttä päivää. Ajattelin, että pääsen kiinni työhön ennen kuin hurjin hässäkkä on päällä.

Olin varma, että Suomessa kriisi syvenee samanlaiseksi kuin vaikka Italiassa. Pidin muuta toiveajatteluna. Olin hyvin stressaantunut maailmalta virranneista katastrofiuutisista.

Harrastan joogaa ja ymmärrän sitä kautta mielen ja kehon yhteyksiä. Aloin tehdä joka päivä rentoutumis- ja kiitollisuusharjoituksia. Ne auttoivat keskittymään siihen hyvään, mitä meillä on uhkista huolimatta.

Pahimmat skenaariot eivät onneksi toteutuneet. Olen kiitollinen Suomen hallitukselle siitä, että se uskalsi tehdä ratkaisuja nopeasti ja tehokkaasti. On parempi toimia liian aikaisin kuin tulla liian myöhässä.

Teho-osastolla tunnelma on ollut aivan erilainen kuin ennen, odottava.

Kun hoidin ensimmäistä koronapotilasta, tunnistin kaikkien suojavarusteiden alla itsessäni pelon. En uskaltanut olla yhtä välitön kuin tavallisesti; mennä lähelle, koskettaa tai kommunikoida.

Jo vuoron lopussa kuitenkin aloin vapautua. Halusin puhua potilaan kanssa normaalisti. Ymmärsin, että siinä on ihminen, vaikka varusteidenkin vuoksi kohtaaminen on erilaista.

Tilanne on potilaille erityisen vaikea siksi, että he eivät saa läheisyyttä edes omaisiltaan. Ajattelen, että potilasta pitää koskettaa. Hieron esimerkiksi päätä, jotta hän saa tuntea kehonsa ääriviivat.

En uskaltanut olla yhtä välitön kuin tavallisesti.

Työtovereiden kanssa juttelemme kaikista näistä ajatuksista. Vaikeissa tilanteissa tarvitaan myös huumoria. Nyt kun koronapotilaita on hoidettu jo pidempään, olemme huomanneet, että suojavarusteet toimivat. Kukaan ei ole sairastunut.

Suunnittelemme tarkkaan, kuka pukeutuu suojavarusteisiin ja milloin, jotta niitä ei tuhlattaisi. Itse en jaksa olla huolissani varusteiden loppumisesta. Toistaiseksi tavaraa on riittänyt.

Teholle on koulutettu lisää tekijöitä esimerkiksi leikkaussalihoitajista, joten mitään normaalia kummallisempaa kiirettä ei ole ollut. Minulla on turvallinen olo siinä mielessä, että joku muu suunnittelee ja on vastuussa siitä, että sairaala toimii kuten pitää.

Kieltämättä palkkakuittia taas lukiessani oikein ihmettelin, miten vähän rahaa jää käteen. Julkisessa keskustelussa hoitohenkilökunnasta puhutaan arvostavasti.

Huomataan sekin, että asetamme terveytemme joka päivä vaaralle alttiiksi. Meiltä ei kysytä, haluammeko tehdä etä- vai lähityötä. Toivoisi, että arvostus näkyisi tilipussissakin.

Työpaikalla tunnelma on edelleen rauhallinen ja odottava. Ei voi tietää, mitä rajoitusten vapauttaminen tarkoittaa. Kollegoiden kesken vallitsee yhdessä tekemisen henki, sellainen, että me teemme parhaamme ja hoidamme tämän homman porukalla, tuli mitä tuli.

Kritisoin vähän median tapaa käsitellä koronavirusta. Valtaosa sairastaa taudin lievänä, mutta sitä ei korosteta. Muutenkin toivoisin, että myönteisiä asioita nostettaisiin esiin kriisitilanteesta huolimatta. Haluaisin lukea vaikka siitä, miten eläinkunta voi nyt hyvin. Uhkien sijaan voisi kertoa myös mahdollisuuksista.

Perheenä meillä on ollut enemmän aikaa tehdä yhdessä asioita. Olemme leiponeet, tehneet rauhassa ruokaa ja vaikka hieroneet toistemme jalkoja.

Lasten kanssa käymme joka ilta ja aamu joella kuuntelemassa joutsenia. Tuntui uskomattoman hienolta, kun mustarastas lauloi ensimmäisen kerran. Olen kokenut kevään tulon ihanuuden vahvemmin kuin koskaan, löytänyt luottamuksen siihen, että tästä selvitään.”