Rovaniemen palo muistetaan, mutta entä Rovaniemen pamaus? – Suomi sai haltuunsa tuhotun taajaman
Savuavat rauniot, tuhotut tiet ja sillat. Mikä ennen sykki elämää ja toi ihmisiä yhteen oli nyt maan tasalla. Mitä tästä enää nousisi?
Tämän tyyppinen kuvaus voisi sopia hyvin moneen Lapin taajamaan vuosina 1944 ja 1945. Saksa vetäytyi pohjoisesta Suomesta ja tuhosi samalla mitä pystyi.
Erityisen vahvasti kuvaus pätee Rovaniemeen. Kun jossain mainitaan Lapin sota, ensimmäisenä mieleen piirtyvät kuvat poltetusta kaupungista.
Rovaniemi ei oikeastaan ollut vielä tuolloin kaupunki vaan kauppala. Vuonna 1929 Rovaniemen kunnasta oli erotettu kaksi uutta kuntaa, Rovaniemen maalaiskunta ja Rovaniemen kauppala.
Kauppaloita perustettiin taajaan kasvaneista kirkonkylistä tai muista taajamista eritoten kaupankäynnin ja muun liike-elämän keskuksiksi. Tuon ajan hallinnossa kauppalaa oli myös järkevää hallinnoida eri lailla kuin harvaan asuttua ympäröivää seutua.
Rovaniemen keskustasta tuli kauppala, koska se oli merkittävä talouselämän keskus alueellaan ja koko Lapin kannalta. Siellä yhdistyivät tärkeät tiet ja aluehallinto järjestettiin sieltä käsin. Kauppapaikkana merkityksestä kertoo vaikkapa Rovaniemen markkinoilla -laulu. ”Rovaniemen markkinoille vein mä Lapin kultaa, no sitähän on mulla niinku etelässä multaa.”
Väestöllisesti Rovaniemi oli merkittävä alue, vaikka ei kuitenkaan mikään ehdoton väestökeskittymä. Lapin läänissä asui vuonna 1940 reilut 130 000 ihmistä, joista Rovaniemen kauppalassa reilut 8000. Maalaiskunnassa asui vajaat 10 000 ihmistä. Rovaniemen kauppala oli silti väkirikkaampi kuin Kemin ja Tornion kaupungit yhteensä, tosin Kemin maalaiskunnassa asui yli 13 000 ihmistä.
Jatkosodan alkaessa 1941 Saksa ja Suomi olivat järjestäneet suhteensa niin, että Suomi vastaisi eteläisemmästä puoliskostaan ja Saksa pohjoisesta. Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon melkein koko itäisen Euroopan laajuudelta, ja Suomi seurasi perässä omalla vastuualueellaan.
Aseveli myös perusti varuskuntia eri puolille Pohjois-Suomea. Suurin varuskuntakaupunki oli Pohjois-Pohjanmaan Oulu, jossa oli parhaat puitteet suurillekin joukkojen määrille.
Myös Rovaniemestä tuli tärkeä varuskuntakaupunki. Rovaniemen puitteet tosin sopivat tähän huonommin, ja Saksan piti itse rakentaa koko joukko uusia sotilasrakennuksia.
Saksan saavutuksia oli myös Ounasvaaran ensimmäisen pujottelurinteen raivaus. Saksan joukkojen komentaja kenraalieversti Eduard Dietl oli innokas laskettelija, millä lienee ollut vaikutusta asiassa.
Suomi irtautui jatkosodasta suositun Dietlin jo kuoltua. Uusi komentaja Lothar Rendulic oli suomalaisia kohtaan häikäilemättömämpi, mutta toki myös Dietlin olisi Saksan kenraalina pitänyt tehdä aivan samat asiat.
Lapin sota alkoi, kun Neuvostoliitto vaati Suomelta rauhanehdoissaan saksalaisten ajamista pois Suomen alueelta. 15. syyskuuta Suomi ja Saksa iskivät yhteen ensimmäisen kerran, tosin kaukana etelässä Suomenlahdella. Lapissa pyssyt paukkuivat vasta pari viikkoa myöhemmin.
Jo Dietlin aikana Saksa oli laatinut suunnitelman siitä, miten Lapista pitäisi vetäytyä, jos tarve tulisi. Infrastruktuuri ei saisi jäädä hyödyttämään ainakaan Neuvostoliittoa, jos se valtaisi Suomen tai osia Suomesta. Myös vihollisuus Suomea vastaan olisi peruste hävittää tiet ja sillat näiden tieltä, jotta Saksa pääsisi vetäytymään rauhassa.
Tätä taktiikkaa kenraalieversti Rendulic toteuttikin.
Tiestön tuhoaminen ja siltojen räjäyttely alkoi jo niin kutsuttujen syysmanööverien aikana. Suomi ja Saksa olivat sopineet osapuilleen everstitasolla, että osapuolet vain näyttelevät sotaa. Saksa vetäytyy hallitusti ja saa tuhota Suomen teitä ja siltoja. Suomi seuraa perästä sopivan välimatkan päässä.
Suomen ylin valtion- ja sodanjohto sai pestyä kätensä syysmanöövereista, sillä kun Neuvostoliitto odotetusti alkoi vaatia kunnollista sodankäyntiä, saattoi tasavallan presidentti ja armeijan ylipäällikkö C. G. E. Mannerheim perustella saksalaisille, että Suomi täyttää nyt rauhanehtoja, eivätkä alempien upseerien leikkisotasopimukset koske häntä saati muuta ylintä johtoa.
Lapin sodan ensimmäiset pohjoisen laukaukset ammuttiin Pudasjärvellä ja Iissä syyskuun viimeisinä päivinä 1944. Suurimmat taistelut käytiin Torniossa ja Kemissä lokakuun alussa.
Näiden kaupunkien alueelta saksalaiset lähtivät vetäytymään kahteen suuntaan, Suomen länsirajaa mukaillen kohti Muoniota ja Enontekiötä sekä Rovaniemen tietä kohti Rovaniemen varuskuntakauppalaa.
Lapin sodassa oli myös kaksi muuta rintamaa mainitun läntisen lisäksi. Keskinen rintama kohtasi myös kiivaita taisteluita, itäinen oli rauhallisempi.
Keskinen rintama eteni Pohjois-Pohjanmaan Pudasjärveltä suoraan kohti pohjoista. Kenraalimajuri Ruben Lagus komensi panssaridivisioonaa ja 6. divisioonaa, jotka puskivat saksalaisia taaksepäin. Taisteluita keskisen rintaman suomalaiset kävivät Ranuan Ylimaalla ja Rovaniemen maalaiskunnan Taipaleenkylässä.
Molemmat taistelut päättyivät niin, että saksalaiset pääsivät vetäytymään. Suomalaisten tekemät motitusyritykset eivät saavuttaneet aivan tavoitteitaan, ja Saksa sai viivytettyä suomalaisia.
Taipaleenkylän taistelu päättyi 14. lokakuuta. Samana päivänä Laguksen joukot saavuttivat Rovaniemen kauppalan tuntuman.
Toinen kenraalimajuri, Aaro Pajari, eteni Kemin suunnasta, mutta oli Laguksen saapuessa Rovaniemelle vielä muutaman kymmenen kilometrin päässä.
Rovaniemellä oli tuolloin siis sekä Pudasjärven ja Ranuan että Kemin ja Tornion suunnasta vetäytyneitä saksalaisia. Tuollaista joukkoa vastaan saattaisi odottaa hyvin kiivasta taistelua. Varsinkin, kun kaupunkitaistelut ovat aina vaikeita ja puolustajalle edullisempia, ja suomalaiset olivat tottuneempia metsäsotaan.
Saksalaisilla oli kuitenkin toisenlaiset aikeet.
Jo 6. lokakuuta saksalaisjoukot saivat määräyksen tuhota Rovaniemeltä kaikki saksalaisten itsensä rakentama eli varuskuntainfrastruktuuri. Tarkoitus ei selvästikään ollut jäädä Rovaniemelle saati käydä siellä pitkiä viivytystaisteluita.
9. lokakuuta kenraalieversti Rendulic antoi lisämääräyksen Suomen valtion Rovaniemellä sijaitsevien rakennusten tuhoamisesta. Pian seurasi määräys tuhota kaikki julkiset rakennukset.
No mitäpä sitä kursailemaan, 13. lokakuuta seurasi määräys, että antaa kaikkien rakennusten mennä.
Muutaman poikkeuksen Rendulic silti mainitsi. Muutamat talot, joista ei oltu lähdetty evakkoon, piti säästää kuten myös kirkko ja sairaalat.
Käytännössä kaikki rakennukset kuitenkin tuhottiin, kirkkokin, vaikka erikseen oli määrätty toisin. Jopa laskettelurinteen hyppyrimäen saksalaiset tuhosivat. Sen sotilasstrategista merkitystä voi arvailla.
Saksalaiset tuhosivat lopulta arviolta reilut 90 prosenttia Rovaniemen kauppalan rakennuksista.
Kun suomalaiset saapuivat paikalle lokakuun 14., heille tuli kiire aloittaa operointi. Rovaniemen tuhot nähtiin, mutta kiire oli lisätuhojen estämisessä. Muutama silta oli vielä ehjänä, ja ehjinä niiden haluttiin säilyvänkin.
Saksalaiset olivat myöhässä Suutarinkorvan sillan kanssa. Tärkeä maantie- ja rautatiesilta oli peräti 300 metriä pitkä ja kulki yli Kemijoen. Ounasvaaran pohjois- ja Rovaniemen keskustan koillispuolella sijaitseva silta yhdistää tänäkin päivänä alueita toisiinsa.
Suomalaisten saapuessa paikalle saksalaisilla oli menossa sillan panostaminen. Suomalaiset tulittivat kiivaasti, mutta saksalaiset onnistuivat panostuksessa.
Puoli kymmeneltä illalla Saksa räjäytti sillan. Uusi silta rakennettiin vanhoille perustuksille 1951.
Eräs aikapommi tikitti Rovaniemen rautatieasemalla.
Nykyisen keskustan alueella sijainnut silloinen asema oli luonnollisesti ollut ahkerassa sotilaskäytössä, joten yllättävää ei ollut, että sinne oli jäänyt jotain sotilaskalustoa.
Siellä vain oli nyt aika vaarallinen lasti, veturiton ammusjuna keskellä paloista kytevää kaupunkia.
Eversti Franz Schreiber määräsi junan hinattavaksi turvaan panssarivaunulla.
Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan Schreiber havaitsi myöhemmin päivällä, että vaunusto oli yhä paikallaan. Oliko juna ehkä vierinyt takaisin? Maan tason viettämisen takia se olisi mahdollinen selitys. Voi myös olla, että junaa ei oltu siirretty ollenkaan.
Räjähdysvaara oli ilmeinen, mutta juna piti jättää paikalleen, sillä saksalaisilla ei ollut kauppalassa enää sopivaa raskasta vetokalustoa.
Samana iltana 14. lokakuuta Rovaniemen pamaus sitten tapahtui.
Vaikka ensimmäinen räjähdys pamautti ilmoille suurimman osan junan ammuslastista, räjähtely jatkui vielä tuntikausia. Ammuksia myös lenteli ympäri kauppalaa, ja jopa sen ulkopuolelle, surmaten ja haavoittaen saksalaissotilaita.
Ensimmäisen räjähdyksen paineaalto oli ollut niin kova, että kolmen kilometrin päässä Suutarinkorvan sillalla saksalaisten ensimmäiset panostukset lensivät jokeen. Saksa sai uudet räjähteet kuitenkin asetettua melko pian.
Yhden tulkinnan mukaan suomalaiset räjäyttivät ammuslastin, ja eräs pioneeri olisi kertonut kuolinvuoteellaan olleensa tässä osallisena (Kaleva 28.10.2007).
Seuraavana päivänä 15. lokakuuta 1944 suomalaiset olivat Rovaniemen lähellä jo eri puolilta. Laguksen joukot tulittivat Ounasvaaran suunnasta Kemijoen yli, Pajarin sekä eversti Wolf Halstin joukot olivat lounaassa ja lännessä.
Tuona päivänä suomalaisia kaatui koko joukko turhan oloisesta syystä. Nälkäiset joukot löysivät osittain säilyneen saksalaisten ruokavaraston Ounasvaaran rinteeltä, mutta alistuivat tulelle käydessään hamstraamassa säilykkeitä. Useampi suomalainen menetti henkensä.
Maanantaina 16. lokakuuta 1944 saksalaiset vetäytyivät Rovaniemen kauppalasta lopullisesti.
Vetäytyminen toki oli käynnissä koko ajan, olihan hallittu vetäytyminen Saksan strategia. Halstin joukot olivat koukanneet kauppalan pohjoispuolelle ja päässeet tulittamaan vetäytyviä joukkoja. Nämä tosin tulittivat samalla mitalla takaisin.
Illalla Pajarin joukot marssivat kaupunkiin. Saksalaiset tuhosivat edelleen rakennuksia, ja viimeiset saksalaisjoukot pakenivat aivan Pajarin edestä.
Halsti jatkoi vetäytyvien tulittamista, mutta saksalaiset pääsivät pakoon. Seuraavana päivänä 17. lokakuuta suomalaiset ottivat Rovaniemen lopullisesti haltuunsa.
Rovaniemen palo ja hävitys ovat usein olleet vertauskuva koko Lapin sodalle, eräänlainen pääpiste koko sodan tapahtumajanalla. Jälleenrakennus kesti vuosia, mutta Rovaniemi nousi tuhkasta entistä ehompana. Tässäkin on symboliikkansa siitä, kuinka Suomi lopulta jätti vaikeat ajat taakseen ja rakensi uutta ja parempaa.
Lapin sodasta on kulunut 80 vuotta. Viimeiset saksalaisjoukot poistuivat Suomen maaperältä huhtikuussa 1945. Suomenmaa seuraa juttusarjassa Lapin sodan tapahtumia ja siihen liittyviä ilmiöitä huhtikuulle saakka.
Lähteitä ja lisätietoa
Väestötilastoja 1940 ja 1880–1975
Suomen Sotahistoriallinen Seura ry
Elävä Arkisto, Lapin sodan tuhot
Kallioniemi, Jouni: Lapin sota 1944–1945 Suursodan loppunäytös pohjoisessa. Raisio: Teospiste Oy, 1989.
Juttua täydennetty 15.10. klo. 10.13 maininnalla tulkinnasta, jonka mukaan suomalaiset räjäyttivät ammusjunan.