Taide kuuluu kaikille – Sirpa Kähkönen puolustaa maakuntien kulttuurilaitoksia

Kun kirjailija Sirpa Kähkönen oli ekaluokkalainen, hänen isoisänsä kuoli.

Kähköselle isoisä oli ollut hyvin rakas. 1960-luvun Kuopiossa lapsuuttaan viettänyt kirjailija muistaa hänet lempeänä ja hellänä ukkina, joka arvosti koulutusta, luontoa ja lapsia.

Hyvin nuorena Kähkönen kuitenkin aisti, että kaiken sen takana oli jotain muutakin. Jotain, josta ei puhuta. Jotain, joka tuntuu kipuna koko suvussa.

Lukion jälkeen hän hakeutui opiskelemaan yliopistoon historiaa. Se antoi välineet selvittää, mitä kipu on. Isoisä oli tuomittu 1930-luvulla kahteen otteeseen vankilaan valtionpetoksesta.

Kähkönen tunsi tarvetta purkaa ajatuksiaan paperille. Syntyi Kuopio-sarja, joka käsittelee Tuomi-suvun kautta 1900-luvun alun kiihkeitä tapahtumia.

– Sarjan tapahtumat ovat kaukana siitä, mitä suvussani on oikeasti tapahtunut, mutta innoitukseni olen isoisäni tarinasta saanut, Kähkönen tarkentaa.

– Minua helpotti suunnattomasti, kun huomasin, että kirjoittaminen on se tapa, jolla voin käsitellä niitä asioita, joista sukuni ei ole osannut puhua. Oli myös merkityksellistä huomata, että saman kokemuksen kivusta ja vaikenemisesta jakoivat Suomessa niin monet muutkin.

Myöhemmin Kähkönen on palannut isoisänsä tarinaan myös tietokirjassaan Vihan ja rakkauden liekit.

Kirjoittaminen on se tapa, jolla voin käsitellä niitä asioita, joista sukuni ei ole osannut puhua.

Ymmärrystä. Sitä Kähkönen halusi isoisänsä elämää kohtaan löytää. Ja sitä löytyikin.

Kähkönen käsitti isoisänsä olleen tyypillinen 1920-luvun nuori, joka sattui syntymään hyvin sotaisaan maailmanaikaan.

Lapsuutta leimasi ensimmäinen maailmansota, joka näkyi ja tuntui pienessä varuskuntakaupungissa. Vuoden 1918 kansalaissodan aikaan isoisä oli murrosikäinen. Sodan tapahtumat jälkipyykkeineen nostattivat vihaa ja raivoa. Se oli omiaan radikalisoimaan nuorta mieltä.

– 1920-luvun nuoret aikuiset miehet olivat oppineet hyvin väkivaltaisiksi sekä punaisten että valkoisten puolella. 1930-luvulla käytiinkin sisällissodan toinen näytös, Kähkönen sanoo ja viittaa mainitun vuosikymmenen kuohuviin tapahtumiin.

Kansalaissodan ja 1930-luvun tapahtumat jättivät syvät jakolinjat suomalaiseen kansakuntaan. Kuin ihmeen kautta eri puolet onnistuttiin yhdistämään talvisodan syttyessä, mutta kokonaan jakolinjat eivät poistuneet.

Viha ja katkeruus jatkoivat elämäänsä suomalaisissa perheissä. Jotkut puristavat kättään nyrkkiin vielä tänäänkin.

Saman vihan Kähkönenkin tunsi tukahdutettuna hiljaisuutena sukunsa ilmapiirissä. Hän kuitenkin halusi pyristellä siitä eroon.

– Se on vaatinut pitkän prosessin, että olen kyennyt näkemään jakolinjojen molemmat puolet ja tulemaan pois siitä positiosta, jonne sukuni kautta olen asemoitunut. On häkellyttävää huomata, että toisellakin puolella on kokonainen maailma.

– Ajattelen, että me emme ole vastuussa aikaisempien sukupolvien teoista, mutta emme voi myöskään hyvittää heidän kokemuksiaan olemalla katkeria ja vihaisia.

Ehkä sen vuoksi Kähkösen teokset laajenevatkin puhumaan pelkkien jakolinjojen sijaan yhteiskunnallisesta toiseudesta. Siitä, kun yksilö on syrjässä vallitsevista ihanteista, arvoista ja arvostuksista.

Punaisten ja valkoisten vastakkainasettelu on Suomessa haalistunut viimeistään 1990-luvun alun jälkeen. Tilalle on tullut uusia toiseutta tuottavia asioita, sillä toiseus ei koskaan täysin poistu yhteiskunnasta.

Kirjailija sanoo katsovansa surullisena suomalaista nykytodellisuutta, jossa rakennetaan jälleen jakolinjoja ihmisten väliin. Kyky kohdata eri tavalla ajattelevia on heikkenemässä.

– Suomessa on oletettu liian kauan, että me tiedämme, keitä ja millaisia me olemme. Se, mitä suomalaiset ovat joskus olleet, on kuitenkin murtunut.

Se, mitä suomalaiset ovat joskus olleet, on murtunut.

Eniten Kähkönen on huolissaan ikäistensä sukupolvesta. Kaikki ne arvot ja elämäntavat, joiden varaan sukupolvi on tottunut nojaamaan, ovat heittäneet nykyajassa kuperkeikkaa.

– Se herättää raivoa ja suuttumusta. Emme kestä katsoa, kun meille tärkeät asiat menettävät merkitystään ja meidän pitäisi oppia ajattelemaan uudella tavalla.

Vaarana on Kähkösen mukaan kaikenlaisen ääriajattelun leviäminen myös 40–50-vuotiaiden keskuudessa.

– Ääriajattelu tuottaa aina väistämättä konfliktin ja johtaa väkivaltaan. Se pelottaa.

Mutta niin, keitä ovat ne nykyajan toiset, jotka uhkaavat jäädä syrjään vallitsevasta todellisuudesta?

– Ihmiset, jotka eivät asu täällä, Kähkönen vastaa heti tarkoittaen nykyistä kotikaupunkiaan Helsinkiä.

Pääkaupunkiseudun ja muun Suomen välillä vallitsee kirjailijan mukaan selkeä kahtiajako, joka tuntuu kulttuurisessa ja sosiaalisessa kontekstissa.

– Ihmiset, jotka eivät jaa pääkaupunkiseudun tapaa puhua ja ajatella, lokeroidaan täältä käsin toisiksi. Maakunnat nähdään täällä helposti sellaisina, jotka imevät vain rahaa. Se herättää toiseuden ja vierauden tunteita maakuntien ihmisissä.

Ääriajattelu tuottaa aina väistämättä konfliktin ja johtaa väkivaltaan.

Toiseutta tuottavaksi asiaksi Kähkönen nimeää myös köyhyyden. Suomessa elää rinnakkain ihmisiä, joista toisilla on kaikkea yllin kyllin ja toiset näkevät nälkää.

– Nykyään on enemmän hyväksyttyä ajatella, että yhteiskuntaan vain kuuluu köyhyyttä. Enää ei ole olemassa sellaista yhtenäisyyden projektia, että kaikille pitäisi olla inhimilliset elinolot, samanlaiset koulutusmahdollisuudet ja samanlaiset palvelut asuinpaikasta huolimatta.

– Se on erittäin surullista. Topeliuksesta lähtien täällä on haluttu luoda monipuolista ja monimuotoista Suomea, mutta enää sitä ei nähdä tärkeäksi.

Lapsuutensa Kuopion Kähkönen muistaa puutalokaupunkina, joka myöhemmin katosi. Tilalle tulivat kivi- ja betonitalot.

Kadonnut puutalo-Kuopio näkyy myös Kähkösen teoksissa.

– Se on minulle paikka, joka puhuttelee intuitiivisella tavalla. Pariisissa elävälle kirjaillijalle Pariisi on hänen kaupunkinsa ja siihen liittyvät hänellä monet merkitykset. Minulle se tärkeä kaupunki on ollut Kuopio ja myös Pietari.

Lapsuutensa ja varhaisnuoruutensa Kuopiossa Kähköselle tulivat tutuksi kirjastot, kaupunginorkesterin konsertit, teatteriesitykset ja muut kulttuurin muodot.

Siitä on hänen mukaansa kiittäminen Suomeen luotua maakunnallisten kulttuurilaitosten verkostoa.

– Pääkaupunkiseudulla ajatellaan usein, että siellä vallitsevat kulttuurielämän korkeimmat ilmentymät. Kulttuuria on kuitenkin muuallakin ja samat kulttuuripalvelut kuuluvat maakuntiin siinä missä Helsinkiin.

Pääkaupunkiseudun kulttuurivaikuttajia hän kannustaa tekemään kiertueita myös maakuntiin.

– Oma perheeni ei ollut missään määrin rikas, päinvastoin. Sillä on ollut valtavan iso merkitys, että olen voinut nauttia kaikille suunnatusta maakunnallisesta kulttuuritarjonnasta.

Kähkönen tunnetaan myös kirjailijoiden sananvapausliitto Penin puheenjohtajana.

Järjestön jäsenistö koostuu pääasiassa kirjailijoista, tutkijoista ja toimittajista.

Suomalaisessa sananvapauskeskustelussa Kähkönen haluaa peräänkuuluttaa sananvapauteen kuuluvaa vastuuta. Se tuntuu uupuvan nykyään monelta.

– Sananvapaus on ennen kaikkea yhteisöllinen väline. Vapaus ei tarkoita absoluuttista oikeutta sanoa aina mitä vain.

– Samalla pitää kuitenkin muistaa, ettei toisten oikeutta sanoa mielipiteitään voi rajoittaa, olivatpa ne kuinka vastenmielisiä tahansa, kunhan ne vain noudattavat lain ja eettisyyden tuomia rajoja.

Vapaus ei tarkoita absoluuttista oikeutta sanoa aina mitä vain.

Erittäin huolestunut Kähkönen on tutkijoiden sananvapaudesta. Tutkijoihin kohdistuneet uhkaukset ovat hänen mukaansa lisääntyneet entisestään. Vaara siitä, että päteviä tutkimustuloksia jätetään julkaisematta viharyöpyn pelossa, on Suomessa todellinen.

Merkillepantavaa Kähkösen mukaan on se, että uhkauksia saavat kaikkien alojen tutkijat, eivät vain maahanmuuttoon ja feminismiin erikoistuneet, kuten usein ajatellaan.

– Etenkin ravintoon liittyvät tutkimukset ovat sellaisia, jotka saattavat nostattaa nykyään ihmisissä silmitöntä raivoa.

Julkisuudessa velloneeseen Ylen sananvapauskohuun Kähkönen ei halua ottaa kantaa.

– Sen verran kuitenkin sanon, että minusta on hyvä, että näistä asioista puhutaan julkisesti. Suomen putoaminen sananvapauden ranking-listoilla on ikävää, mutta tärkeämpää on se, että erimielisyydet tulevat näkyviin ja niistä keskustellaan. Se on terveen ja avoimen demokratian merkki.

Haastattelu ilmestyi alun perin Suomenmaan viikkolehdessä 2.6. Lehden voit tilata täältä .