Kirjat | Suomi on siirtymässä veteraaniajasta perinneaikaan
Suomalaisista sotaveteraanijärjestöistä viimeinen, Sotainvalidien Veljesliitto, lopetti toimintansa elokuussa 2025. Suomen Sotaveteraaniliitto oli lakkauttanut itsensä edellisen vuoden lopussa ja Rintamaveteraaniliitto joulukuussa 2023.
Järjestöjen alasajo oli hallittu ja pitkään suunniteltu. Niiden toiminta ja omaisuus siirtyivät Tammenlehvän Perinneliitolle, joka jatkaa viimeisten veteraanien tukemista ja veteraaniperinteiden vaalimista.
Perinneaikaan siirtymisen kynnyksellä osa suunnitelmaa on ollut myös päättymässä olevan veteraaniajan tutkiminen. Valtiotieteiden tohtori Olli Kleemola pestattiin hankkeeseen vuonna 2020, ja viime syyskuussa, Moskovan välirauhan 81-vuotispäivänä, ilmestyi hänen teoksensa Veteraanit ja suomalainen yhteiskunta.
Veteraanijärjestöistä on luonnollisesti vuosikymmenten varrella julkaistu useita historiikkeja, mutta Kleemolan kirja on ensimmäinen, joka pyrkii luomaan kattavan kuvan veteraanisukupolven asemasta ja toiminnasta Suomessa.
Kirjan aikajänne alkaa talvisodan päättymisestä ja yltää kevääseen 2025, jolloin veteraaniperinteen ylläpitäminen oli siirtymässä uusiin käsiin.
Viimeisenä toimintansa lopettanut Sotainvalidien Veljesliitto oli suomalaisista veteraanijärjestöistä ylivoimaisesti vanhin. Se perustettiin jo elokuussa 1940 huolehtimaan talvisodassa invalidisoituneiden veteraanien eduista, ja järjestö sai poikkeuksellisesti jatkaa toimintaansa vielä jatkosodan päätyttyäkin.
Kleemolan mukaan myös Sotainvalidien Veljesliiton toiminta oli sotien jälkeen vaakalaudalla, mutta pääministeri J. K. Paasikivi tuli väliin ja totesi valvontakomission edustajille, että järjestön tarkoituksena oli yksinomaan sairaiden miesten huolto.
Yhtä hyvin ei käynyt Suomen Aseveljien Liitolle, joka oli niin ikään perustettu elokuussa 1940 ja keskittynyt etupäässä haavoittumattomien rintamamiesten asioihin.
Kleemolan mukaan Aseveljien Liiton lakkauttaminen oli ennen kaikkea kotimaisen laitavasemmiston projekti. Moskovan välirauhansopimuksen nojalla Suomen piti lakkauttaa fasistisiksi epäillyt järjestöt, kuten IKL, suojeluskunnat ja Lotta Svärd, mutta Aseveljien Liiton toimintaan Neuvostoliitto ei puuttunut.
Sen sijaan Suomi–Neuvostoliitto-seura alkoi tammikuussa 1945 vaatia järjestön lakkauttamista.
– Laitavasemmiston näkökulmasta asevelihengen yhteen hitsaama Suomen suurin kansalaisjärjestö oli merkittävä vastavoima ja siten uhka, jonka eliminoimiseen haettiin ”tulitukea” idästä, Kleemola kirjoittaa.
– Kun Neuvostoliitto sitten yhtyi kommunistien vaatimuksiin, tuli Aseveliliiton kohtalosta sille arvovaltakysymys, mikä johti ennalta arvattavaan lopputulokseen.
Toimintaansa jatkanut Sotainvalidien Veljesliitto onnistui Kleemolan mukaan varsin hyvin ajamaan sodassa vammautuneiden rintamamiesten asemaa. Heidän sosiaaliturvastaan kehittyikin lainsäädännössä muita veteraaneja parempi.
Merkittävä edistysaskel oli vuonna 1948 säädetty sotilasvammalaki, jossa luotiin yleinen mittapuu menetetyn terveyden korvaamiseksi ja määriteltiin työkyvyttömyysaste vammautumisen vuoksi maksetun elinkoron perustaksi.
Korvauskäytännöstä tuli myös aiempaa tasa-arvoisempi, kun kaikille vammautuneille alettiin maksaa samansuuruista korvausta sotilasarvosta tai aiemmista tuloista riippumatta.
Myöhemmin Veljesliitto onnistui ajamaan korotuksia sotainvalidien elinkorkoon ja madaltamaan heidän eläkeikäänsä. Lisäksi se järjesti jäsenilleen muun muassa koulutusta ja välitti työpaikkoja.
Myös sotainvalidien hoitoon tarkoitettujen hoitolaitosten perustaminen jäi Suomessa heidän oman edunvalvontajärjestönsä tehtäväksi, mikä oli kansainvälisestikin poikkeuksellista.
Kleemolan mukaan Suomen Aseveljien Liiton lakkauttamisella oli kauaskantoiset seuraukset, sillä haavoittumattomia veteraaneja ei huomioitu lainsäädännössä vuosikymmeniin mitenkään. Kuvaavaa on, ettei edes heidän lukumääräänsä tiedetty.
Veteraanit toki kokoontuivat epävirallisesti ja pitivät yhteyttä esimerkiksi joukko-osastojen kiltojen kautta, mutta sodasta ehti kulua reilusti yli kymmenen vuotta ennen kuin he ryhtyivät puuhaamaan yhteistä järjestöä etujensa ajajaksi.
Viivästyksen on arveltu johtuneen paitsi poliittisista syistä myös rintamamiesten siviilielämän kiireistä: nuoruutensa sodassa kuluttaneet miehet halusivat keskittyä maan hankkimiseen, talon rakentamiseen ja ammattiin kouluttautumiseen.
Kun vammautumattomien veteraanien järjestöt alkoivat viimein 1950-luvun lopussa kehittyä, ne saivat kimmokkeensa asuntokysymyksestä. Tavoitteena oli oikaista vuonna 1945 säädettyä maanhankintalakia, joka koski vain perheellisiä rintamamiehiä.
Perheettömien lisäksi väliinputoajia olivat sellaiset veteraanit, joilta puuttuivat vaaditut näytöt rintamapalveluksesta. Heitä oli paljon, joidenkin arvioiden mukaan jopa 25 000.
Vuonna 1957 perustettiin Rintamamiesten asuntoliitto, joka seitsemää vuotta myöhemmin muutti nimensä Suomen Sotaveteraaniliitoksi.
Samana vuonna yhdistys järjesti Tampereella näyttävän YH-64-juhlan, johon osallistui peräti 2 000 veteraania. Kyseessä oli veteraanien suurin yhteisesiintyminen sitten sotavuosien.
Vuonna 1964 maansaantikysymyksen ympärille syntyi myös toinen järjestö. Rintamamiesveteraanien asunto- ja tukiliitto otti nimeensä ihmetystä herättäneen veteraani-sanan, jota Suomessa ei vielä tuohon aikaan käytetty. Myöhemmin järjestö lyhensi nimensä Rintamamiesveteraanien Liitoksi ja vuonna 1999 edelleen Rintamaveteraaniliitoksi.
Kleemolan mukaan uudet liitot olivat alusta asti keskenään kilpailuasetelmassa. Paperilla molemmat olivat puolueettomia, mutta käytännössä Rintamaveteraaniliitossa oli enemmän vasemmiston kannattajia, kun taas Sotaveteraaniliiton jäsenet samaistuivat vahvemmin poliittiseen keskustaan ja oikeistoon.
Liitot syyttivät toisiaan myyräntyöstä ja sabotoinnista. Ne eivät olleet keskenään samaa mieltä edes siitä, kuka oli rintamamies.
Rintamaveteraaniliiton mielestä rintamamiehiin kuuluivat vain etulinjassa palvelleet. Sotaveteraaniliitto puolestaan kannatti laajempaa näkemystä, jossa etujen piiriin luettaisiin myös sotatoimialueen ulkopuolella palvelleet sekä sotatoimiin esimerkiksi huollossa osallistuneet ja naiset.
Myös järjestöjen vaikuttamistavoissa oli eroa. Siinä missä Sotaveteraaniliitto järjesti suurjuhlia ja rahankeräyksiä, Rintamaveteraaniliitto painotti parlamentarismia.
Uusien järjestöjen ansiosta veteraanit alkoivat saada enemmän näkyvyyttä yhteiskunnassa. Vuonna 1970 käytyjä eduskuntavaaleja on kutsuttu rintamamiesvaaleiksi, sillä tuolloin eduskuntaan nousi peräti 93 veteraanitaustaista kansanedustajaa.
Tukea veteraanien asioille tuli yli puoluerajojen, ja myös kansa kannatti rintamamiehille maksettavia eläkkeitä. Ennen kuin mitään etuuksia voitiin kuitenkaan jakaa, oli päätettävä, kenelle ne kuuluivat.
Suomeen suunniteltiin aluksi Yhdysvaltojen mallin mukaista veteraanikorttia, mutta lopulta päätettiin ottaa käyttöön rintamasotilastunnus. Etuuslainsäädännön pohjaksi vahvistettiin Sotaveteraaniliiton ajama laajempi näkemys rintamasotilaasta.
Sen mukaan rintamasotilas oli ”Suomen kansalainen, joka vuosien 1939–1945 sotien aikana on osallistunut puolustusvoimien joukoissa varsinaisiin sotatoimiin reserviläisenä, nostomiehenä, vapaaehtoisena tai vakinaiseen palvelukseen kuuluvana”.
Rintamasotilastunnusten jako alkoi vuonna 1970, ja vuoteen 1994 mennessä niitä ehdittiin jakaa yhteensä 456 000 henkilölle. Vuosien varrella myöntöperusteita väljennettiin, ja myös naiset saivat oman rintamapalvelutunnuksensa.
Sotien päättymisestä oli ehtinyt kulua jo yli neljännesvuosisata, kun lainsäädäntöön saatiin viimein ensimmäinen vammautumattomia veteraaneja koskeva etuus.
Vuonna 1971 säädetyn rintamasotilaseläkelain nojalla alettiin maksaa erityiseläkettä pienituloisille 55 vuotta täyttäneille rintamasotilaille, joilla oli rintamasotilastunnus. Laki koski tosin vain pientä osaa veteraaneista, sillä sen myöntökriteerit olivat erittäin tiukat.
Vuonna 1977 rintamasotilaseläkelakia uudistettiin järjestöjen lukuisien vetoomusten seurauksena perusteellisesti. Laki muun muassa irrotettiin yleisestä eläkejärjestelmästä, mikä laajensi rintamalisän saajajoukkoa ja korotti nuorempien veteraanien eläkkeitä.
Kleemola osoittaa kirjassaan, kuinka veteraanijärjestöt elivät mukana jäsentensä elämänvaiheissa. Veteraanien ikääntyessä eläkkeiden lisäksi tuli ajankohtaiseksi kuntoutus.
Vuonna 1977 valtio myönsi ensimmäistä kertaa varoja rintamaveteraanien kuntoutusjaksoihin. Summat olivat aluksi hyvin pieniä, mutta kasvoivat vähitellen.
Vielä 2010-luvullakin veteraanijärjestöt ajoivat parannuksia jäsentensä asemaan. Tärkeimpänä 2000-luvun uudistuksena Kleemola pitää marraskuussa 2019 voimaan tullutta lakia, joka velvoitti kunnat tuottamaan kaikille veteraaneille samat avo- ja kotipalvelut kuin sotainvalideille.
– Se vastasi monen veteraanin toiveeseen jatkaa elämää kotona mahdollisimman pitkään, hän toteaa.
Kleemolan tutkimus ei jää pelkäksi veteraanien etuusjärjestelmän esittelyksi, vaan tutkija keskittyy kirjassaan pohtimaan myös sitä, miten veteraaneihin on sotien jälkeen suhtauduttu.
1990-luvulla Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Suomessa alkoi veteraanien muistamisbuumi, jonka aikana monille syntyi käsitys, ettei veteraaneja olisi menneinä vuosikymmeninä arvostettu.
Kleemola kumoaa tämän kirjassaan. Heti sotien jälkeen menneiden avoin muistelu oli kyllä tulenarkaa, sillä laitavasemmisto leimasi sen sotapropagandaksi, joka rikkoi välirauhansopimusta.
Esimerkiksi Kaatuneitten muistopäivää kuitenkin vietettiin jo 1940-luvun lopussa, vaikka Suomi–Neuvostoliitto-seura pitikin sitä ”sotakiihotuksena”. Puolustusvoimien lippujuhlan paraateja järjestettiin vuodesta 1949 alkaen, ja upseerien hautajaiset olivat Kleemolan mukaan 1940-luvun lopulla jo lähes kansanjuhlia.
Stalinin kuolemasta vuonna 1953 käynnistynyt suojasää mahdollisti hieman vapaamman muistamisen. Puolustusvoimat rohkeni esimerkiksi luovuttaa sodanaikaista filmimateriaalia Tuntematon sotilas -elokuvaan ja antoi tehdä kuvauksia varuskunta-alueilla.
1950-puolivälin jälkeen ryhdyttiin myös jakamaan jatkosodan muistomitaleja ja yksiköiden muistoristejä.
Kleemolan mukana onkin monilta osin perusteetonta kutsua jatkosodan jälkeisiä vuosia ”vaikenemisen ajaksi”.
– Kyseessä oli pikemminkin muuttuvan muistamisen aika, jolloin luotiin perusta nykyiselle muistamiskulttuurille.
Kleemola osoittaa kirjassaan ymmärrystä myös presidentti Urho Kekkoselle, jonka välit Sotaveteraaniliittoon ja Rintamaveteraaniliittoon jäivät etäisiksi. Presidentti arvosteli julkisuudessa sodan ihannointia ja liiallista taistelusuorituksilla ”mässäilyä”.
Kleemolan mukaan Kekkonen joutui Neuvostoliiton herkkähipiäisyyden vuoksi valitsemaan julkisissa esiintymisissään itänaapuria ymmärtävän kannan.
– Tämän vuoksi monet entiset rintamamiehet uskoivat, että presidentti oli pettänyt heidät.
Sotainvalidien Veljesliittoon Kekkosella oli sen sijaan lämpimät välit. Hän esimerkiksi luovutti Suomen Kuvalehdessä käyttämänsä Liimatainen-nimimerkin kirjoituspalkkiot Pohjois-Suomen vähävaraisille sotainvalideille.
Kleemolan kirja on kattava yhteenveto suomalaisista sotaveteraaneista ja heidän vaikutuksestaan yhteiskuntaan.
Teosta on mahdotonta lukea ilman mieleen hiipivää haikeutta, sillä tutkija joutuu raportoimaan, kuinka vuosikymmenten varrella aloitetut toimintamuodot päättyvät yksi kerrallaan. On viimeinen kirkkopyhä, viimeinen juhlakulkue ja viimeinen varainkeräys.
Suomalaiset ovat saaneet pitää veteraaneja keskuudessaan oletettua kauemmin. He ovat osoittautuneet pitkäikäisiksi, ja Kleemolan mukaan esimerkiksi sotainvalidit ovat ohittaneet aikoinaan laaditut elinaikaodotteet.
Veteraaneja eli entisiä rintamamiehiä, sotainvalideja ja sotaponnisteluihin osallistuneita naisia oli enimmillään Suomessa jopa 800 000. Kleemolan viimeistellessä kirjaansa keväällä 2025 heitä oli elossa noin tuhat, ja nuorimmatkin olivat iältään jo satavuotiaita.
Eräs aikakausi on päättymässä.
Olli Kleemola: Veteraanit ja suomalainen yhteiskunta. Vaikuttamistyö, arvostus, lainsäädäntö ja tuki 1940–2025. Gaudeamus, 424 s.