Sotilasprofessorin mukaan jalkaväkimiinojen korvaamisessa jäätiin lopulta voiton puolelle
Puolustusvoimissa ei enää haikailla Ottawan sopimuksen kieltämien jalkaväki- eli henkilömiinojen perään. Sotilasprofessori Janne Mäkitalon mukaan kaikki henkilömiinojen suorituskyvyt saatiin 2010-luvun alun vaikeassa määrärahatilanteessa korvattua täysimääräisesti, jopa ylikin.
– Kun miettii kaikkia niitä välineitä, mitä Maavoimat sai jalkaväkimiinojen suorituskyvyn poistumisen seurauksena käyttöönsä, niin kyllä se voittajana selvisi, Mäkitalo sanoo.
Ainoa henkilömiinojen myötä lopullisesti poistunut asia oli niin kutsuttu miinakauhu.
– Eli se, että et uskalla edetä kuin hitaasti, koska sinulla joka askeleella on pelko menettää jalkasi, Mäkitalo kuvailee.
Suomessa henkilömiinojen pääfunktio oli Mäkitalon mukaan laajamittaisen hyökkäyksen torjumisessa vihollisjoukkojen etenemisen hidastaminen sekä muiden miinoitteiden ja murrosesteiden, kuten tielle kaadettujen puiden, raivaamisen vaikeuttaminen. Lisäksi henkilömiinoitteilla suojattiin omia joukkoja.
Ottawan sopimus kielsi Suomelta sakara-, polku- ja putkimiinat, jotka räjähtivät päälle astuttaessa tai jos niiden laukaisulankaan kosketaan. Olennaista on siis se, että ase laukeaa automaattisesti riippumatta kohteesta, ei ihmisen päätöksen seurauksena.
Jalkaväkimiinojen poistumista on Puolustusvoimissa paikattu muun muassa alueiden valvontaa helpottavilla lennokeilla ja pimeänäkölaitteilla. Mutta on Suomella myös edelleen runsaasti varastoissa panssarimiinoja sekä muuta miinoihin verrattavaa aseistusta. Ottawan sopimus ei siis kiellä ”maamiinoja”.
Ajoneuvoja vastaan käytettävät panssarimiinat ovat Mäkitalon mukaan viime aikoina kehittyneet. Esimerkiksi Suomen käyttämä moniherätepanssarimiina 12 on hänen mukaansa oikeasti älyase, jolla voi tuhota tarkasti ja varmasti haluamansa ajoneuvon ja jonka voi myös ohjelmoida ikään kuin kytkeytymään pois päältä, jotta oma vastahyökkäys miinoitteen yli on mahdollinen.
Lisäksi Suomessa on kehitetty miinojen yhteyteen sopiva niin kutsuttu raivaamisenestopanos, joka räjäyttää myös itse miinan.
– Huonosti käy sille, joka yrittää liikuttaa miinaa, Mäkitalo vakuuttaa.
Suomella on myös käytössä kevyitä ja raskaita viuhkapanoksia vihollisen sotilaita ja panssaroimattomia ajoneuvoja vastaan. Mäkitalon mukaan kevyiden viuhkapanosten koulutus ja käyttö on laajentunut henkilömiinoista luopumisen jälkeen Maavoimien ”kaikkien ryhmien aseeksi”.
Kevyet ja raskaat kylkipanokset on puolestaan tarkoitettu panssaroitua ajoneuvoja, jopa taistelupanssareita vastaan. Mäkitalon mukaan sekä viuhka- että kylkipanokset räjäytetään ihmisen toimesta sähköisesti, kun viholliskohteen havaitaan olevan laukaisualueella.
Suomella on myös kykyä ”kaukomiinoittamiseen”. Se tarkoittaa käytännössä raskaiden raketinheittimien raketteja, jotka aukeavat maalialueen yläpuolella. Raketeista purkautuu laskuvarjon varassa olevia panssarimiinoja, jotka maahan osuessaan kääntyvät oikein päin sivuille auenneiden jalkojen ansiosta. Mäkitalo kertoo.
Mahdollisesti vasta tulossa on pari vuotta sittenkin mediallekin esitelty niin kutsuttu hyppypanos eli TOC (take-off canister). Siinä etälaukaistu kanisteri pomppaa 20–30 metrin korkeuteen ja kylvää sieltä tappavia sirpaleita laajalle alueelle. Entinen puolustusministeri Jussi Niinistö on kuvannut hyppypanoksen olevan askel ”miinakauhun” palauttamiseksi.
Puolustusvoimien pioneeritarkastajan sijaisen, everstiluutnantti Timo Ronkaisen mukaan TOC-hankkeen kehitystyössä on kotimaisen valmistajan mukaan ollut kuitenkin vaikeuksia ja viivästyksiä. Uuden aseen hankkimisesta Puolustusvoimien arsenaaliin päätetään vasta sitten, kun sitä on päästy kunnolla testaamaan.
Sotilasprofessori Mäkitalon mukaan valtioiden järjestäytyneet asevoimat noudattavat yleensä ”miinakuria”, eli miinoitteet dokumentoidaan tarkasti, jotta ne päästään aikanaan myös purkamaan. Sen sijaan erityisesti sisällissodissa, kuten esimerkiksi Bosnia-Hertsegovinassa, eri aseellisten ryhmien toteuttama miinoittaminen on ollut monesti kuritonta ja seuraukset siten kohtalokkaita siviileille vielä vuosia sodan jälkeenkin.
– Suomikin oli tavallaan sijaiskärsijä (Ottawan sopimuksessa). Vaikka meillä oli asiat mietitty tarkasti ja hyvin, niin se ei siinä vaiheessa riittänyt, kun kaivattiin laajaa henkilömiinat kieltävää sopimusta, Mäkitalo sanoo.
