Sote-johtajat povaavat radikaaleja muutoksia palveluihin: "Ei voida tuottaa hinnalla millä hyvänsä"
Julkisessa terveydenhuollossa ei välttämättä pystytä jatkossa enää tarjoamaan kaikkia samoja palveluja kuin tähän asti. Ja siitä olisi Suomessa välttämätöntä puhua.
Sitä mieltä ovat Suomenmaan haastattelemat kaksi hyvinvointialueiden johtajaa.
Sosiaali- ja terveydenhuolto on ajautunut kriisiin vaikean taloustilanteen ja kasvavien kulujen vuoksi. Sote-sektoria kuormittaa voimakkaasti se, että väestö ikääntyy ja hoidettavia on entistä enemmän, mutta osaajia eli alan ammattitaitoisia työntekijöitä jatkuvasti vähemmän.
Samaan aikaan teknologia ja hoitomuodot kehittyvät ripeästi. Kasvavalle iäkkäälle väestölle annettavat entistä paremmat hoidot ovat erittäin kalliita.
– Tarvitaan hyvin radikaaleja toiminnallisia muutoksia ja rakenteiden keventämistä. Palveluja ei voida tuottaa hinnalla millä hyvänsä, sanoo Pohjois-Karjalan hyvinvointialueen Siunsoten johtaja Kirsi Leivonen.
– Jossain kohtaa se raja tulee vaan vastaan, että on oikeasti katsottava, mitä ne julkisen puolen palvelut voivat olla. Kuinka pitkälle me voimme jatkaa sitä, että otamme aina ne parhaat keinot ja käytännöt käyttöön, Etelä-Pohjanmaan hyvinvointialueen johtaja Tero Järvinen pohtii.
Leivosen mukaan annettavien hoitojen ja palveluiden priorisointiin olisi pakko saada kansallisia, yhteisesti sovittuja kriteereitä ja määrittelyjä.
Hän huomauttaa, että lääkärit tekevät jo nyt työssään koko ajan arviointia siitä, kuinka paljon potilaat hyötyvät tarjolla olevista hoidoista ja kuinka vaativia hoitoja kullekin potilaalle on järkevää antaa.
Priorisointi nojaa kuitenkin hyvin vahvasti yksittäisen lääkärin arviointiin ja päätöksiin. Eri puolilla Suomea voidaan saada sen vuoksi hyvin erilaista hoitoa samanlaisiin vaivoihin.
– Pitäisi saada valtakunnalliset hoitosuositukset. Sellaisia toki noudatetaan jo nyt, mutta ohjeiden pitäisi olla sellaisia, että ne tukisivat vahvemmin päätöksentekoa, Leivonen sanoo.
Edessä on myös vaikea määrittely siitä, onko kaikkia hoitoja tarpeellista tai mahdollista antaa julkiselta puolelta.
Leivosen mukaan sosiaali- ja terveydenhuollon palveluvalikoimaa pitää arvioida näyttöön ja vaikuttavuuteen perustuvilla kriteereillä, ei esimerkiksi ihmisten ikää kategorisesti tuijottamalla.
– Sellaiset hoidot ja palvelut, joista ihminen hyötyy ja ne tuovat hänelle elämänlaatua, ovat ihan perusteltuja, Leivonen muotoilee.
Järvinen huomauttaa, ettei ratkaisu voi kuitenkaan olla se, että terveydenhoidossa jätettäisiin uudet kehitysaskeleet ottamatta. Hoitomuotojen kehittyminen on hyvä asia, joka hyödyttää kaikkia ihmisiä ja koko yhteiskuntaa.
– Sehän olisi pelkkää jarruttamista, jos uusia käytänteitä ei enää otettaisi käyttöön. Mutta tästä on käytävä laajempi keskustelu, että mihin kaikkeen meillä on jatkossa varaa ja mahdollisuuksia.
Järvinen pohtii, että yksi malli voisi olla sellainen, jossa asiakkaat maksaisivat asiakasmaksujen kautta enemmän itse palveluista.
Sote-palveluita on välttämätöntä rajata jatkossa muutenkin, hyvinvointialueiden johtajat korostavat.
Leivosen mukaan nykyistä hajautettua toimintayksiköiden verkostoa on mahdotonta ylläpitää. Siihen ei riitä sen enempää rahat kuin henkilöstökään.
Se tarkoittaa väistämättä sitä, että sote-asemat ja sote-keskukset tulevat vähenemään. Palvelut siirtyvät entistä enemmän verkkoon ja etävastaanottoihin. Kaikenlaiset teknologiset kehitysaskeleet ja tekoälyn tuomat mahdollisuudet ovat Leivosen mukaan tervetulleita.
Ongelma on vain se, että sote-palveluita eniten tarvitseva iäkkäämpi väestö ei usein osaa tai halua käyttää digitaalisia palveluita.
Järvisen mukaan heille kohdennetaan jatkossakin fyysisiä palveluita. Kyse on kuitenkin nimenomaan kohdentamisesta: suurelle yleisölle digitaaliset ratkaisut ja etäpalvelut tulevat jatkossa olemaan entistä suuremmassa roolissa.
Jos sote-asemia ja -keskuksia vähennetään, tarkoittaa se väistämättä palveluiden keskittymistä suurempiin asutuskeskittymiin.
Järvisen mukaan siihen ohjaa jo pelkästään se, missä alan työntekijät haluavat asua ja elää.
Sote-osaajien saaminen töihin syrjäseuduille ja pienille paikkakunnille on vaikeaa.
– Tätä pitäisi ennakoida jo nyt. Mielestäni on järkevää ohjata palveluverkkoa sinne, minne me saamme tulevaisuudessa henkilöstön. Käytännössä se tarkoittaa kasvukeskuksia.
Järvisen mukaan asiaa ei kuitenkaan pidä tarkastella vain alueellisen epätasa-arvon näkökulmasta.
– Usein unohdetaan, että etäpalveluita tasapuolisempaa sote-palvelua ei ole. Se on aivan sama, että asutko Seinäjoen keskustassa vai Soinissa Parviaisen kylällä, niin kaikilla on se sama etäpalvelu tasapuolisesti saatavilla.
– Ja kun jatkossa harvemmin tarvitsee lähteä fyysisiin palveluihin, ei se ole enää niin iso ongelma, vaikka ne sijaitsisivat vähän kauempana kuin oman kunnan alueella.
Entä sitten erikoissairaanhoito? Riittääkö Suomessa jatkossa osaajia kaikkiin sairaaloihin?
Leivonen ja Järvinen myöntävät, että keskittämistä tarvitaan sielläkin. Leivonen kaipaisi aiheesta enemmän rehellistä poliittista keskustelua.
Hän itse olisi valmis pohtimaan mallia, jossa hyvinvointialueet järjestäisivät osan erikoissairaanhoidon palveluista yliopistosairaaloiden ympärille rakentuvien yhteistyöalueiden eli YTA-alueiden tasolla.
– Esimerkiksi silmä- ja kaihileikkauksia voitaisiin tehdä keskitetysti jossain tietyssä paikassa YTA-alueella, eikä niin, että jokainen hyvinvointialue yrittää itsekseen selviytyä niistä ostamalla hirveän kalliilla silmälääkäreiden palveluita, Leivonen sanoo.
Myös kansainvälisistä rekrytoinneista, hankintatoimen tehtävistä ja sosiaalipuolen palveluista voitaisiin saada hyötyjä irti, jos ne tehtäisiin yhdessä YTA-alueiden tasolla.
Sellaista mallia Leivonen ei kuitenkaan kannata, jossa koko erikoissairaanhoito siirrettäisiin YTA-alueille.
– En usko, että hyvinvointialueita yhdistämällä syntyisi säästöjä. Siellä tulisivat heti todella kalliit palkkaharmonisaatiokustannukset ja tietojärjestelmien yhtenäistämiset. Uskon alueiden välisen yhteistyön ja sopimisen voimaan.
Myös Järvinen puhuu vapaaehtoisen sopimisen puolesta. Hänen mukaansa työntajaon kehittäminen hyvinvointialueiden kesken on välttämätöntä.
Lähtökohtana yhteistyölle hän pitää Leivosen tavoin YTA-aluetta, mutta yhteistyötä erikoissairaanhoidossa pitäisi Järvisen mukaan voida tehdä myös toiseen YTA-alueeseen kuuluvan hyvinvointialueen kanssa.
– Sille ei minusta saa olla mitään estettä, että esimerkiksi Etelä-Pohjanmaa ja Pohjanmaa jatkavat yhteistyötä erikoissairaanhoidossa, vaikka olemmekin eri YTA-aluetta.
Etelä-Pohjanmaan hyvinvointialue kuuluu Sisä-Suomen yhteistoimintalaueeseen ja Pohjanmaan hyvinvointialue Länsi-Suomen yhteistyöalueeseen.
Sote-palveluiden kaventaminen nostaa esiin kysymyksen, voidaanko Suomessa enää jatkossa antaa kansalaisille samanlaista palvelulupausta kuin nykyisin. Saavatko ihmiset jatkossakin hoitoa kaikenlaisiin vaivoihin?
Järvisen mukaan ihmiset voivat luottaa siihen, että sairaat ja loukkaantuneet hoidetaan Suomessa edelleen. Palveluntuotantotavat saattavat vain monipuolistua ja muuttua.
Leivonen näkee asian samoin. Hän uskoo että yksityisten palveluntuottajien rooli vahvistuu jatkossa.
Hän arvelee, että tulevaisuudessa Suomessa mietitään tarkemmin, mitkä asiat ovat julkista palvelua. Sen myötä ihmiset ostavat jatkossa enemmän sote-palveluihinsa “extraa” yksityisiltä.
Leivosen mukaan vanhustenhoidossa saatetaan painottaa jatkossa myös vanhuksen varallisuuden tai kiinteän omaisuuden merkitystä. Julkisista varoista tuetaan enemmän niitä, joilla varallisuutta tai kiinteää omaisuutta ei ole.
– Niin näkisin, että siihen tämä tällä rahoitusmallilla ajautuu. Julkinen jää niiden käytettäväksi, joilla ei ole varaa tai mahdollisuutta mennä yksityisille. Kaikki on kuitenkin vain arvailua. Paljon riippuu poliittisista linjoista ja yhteiskunnan arvoista.