Faijailusta tuli coolia, mutta onko tulevaisuudessa enää niin, tutkija kysyy – "Tätä puolta ei tulla ajatelleeksi"

Isänpäivä

– Nyt vaimo ja lapset saavat sen ajan, mikä jalkapalloon on mennyt, herkistynyt Teemu Pukki sanoi lokakuussa Ylelle.

Suomalainen jalkapallotähti kertoi tuolloin julkisuuteen uransa loppumisesta. Moneen kertaan hän muisti kiittää puolisoaan ja perhettään.

Ei toki ole tavatonta, että uran lopulla ladellaan kiitossanoja lähimmäisille. Pukin kohdalla se kuitenkin tuntui aidolta.

Hän on uransa aikana näyttäytynyt aina perhekeskeisenä ja osallistuvana isänä, jonka elämä on täyttynyt pikkulapsiarjesta ja leikkipuistoista. Jalkapallo on ollut kaiken sen rinnalla lopulta vain työtä.

Eikä Pukki ole ainoa. Samanlaista osallistuvaa isyyttä tuntuvat näyttävän nykyään monet muutkin urheilutähdet hiihtäjä Iivo Niskasesta koripalloilija Lauri Markkaseen ja ex-formulakuski Kimi Räikköseen.

Ei niin ennen tehty. Mutta nykyään isyys trendaa. Somessa on coolia näyttää faija-arkea.

– Kyllähän some ja tällaiset esikuvat taatusti vaikuttavat siihen, millaista vanhemmuutta pidetään ideaalina laajemminkin, sanoo yliopistonlehtori Petteri Eerola Jyväskylän yliopistosta Suomenmaalle.

Eerola on tutkinut isyyttä jo yli viidentoista vuoden ajan.

Hän korostaa, ettei tarkkaa tutkimustietoa sosiaalisen median ja urheilutähtien vaikutuksesta ole.

On myös vaikea sanoa, missä määrin urheilijat vain ilmentävät laajempia ideaaleja ja missä määrin he itse tuottavat niitä.

Teemu Pukin ja muiden tunnettujen nimien tapa kertoa isyydestä kuvastaa kuitenkin osaltaan sitä, mistä on puhuttu jo pitkään: isyys on muuttunut muutamassa sukupolvessa ihan valtavasti.

Nykyisät osallistuvat lastensa arkeen ja näyttävät tunteitaan paremmin kuin koskaan. Tai niin ainakin sanotaan.

Eerolan mukaan se on kuitenkin totta myös tutkimustiedon valossa.

Isät viettävät nykyään huomattavasti enemmän aikaa lastensa kanssa kuin ennen. Isät myös pitävät enemmän perhevapaita ja osallistuvat lastensa kasvatukseen.

Isyydestä myös puhutaan julkisesti ihan eri tavalla. Herkkyys ja vanhemmuuden merkitys saavat näkyä, Eerola sanoo.

– Ja näkeehän sen muutoksen ihan vaan tuolla kaupungilla, kun isät ovat lastensa kanssa leikkipuistoissa tai menossa muskareihin ja kuka minnekin, hän lisää.

Kaukana tuntuvat olevan ne ajat, kun isä oli etäinen kurinpitäjä, joka ei juuri hellyyttä lapsilleen jakanut.

Eerolan mukaan vanhemmuus on ihan aidosti kulkenut tasa-arvoisempaan suuntaan, jossa isä ei ole enää vain ahkerasti äitiä auttava apuri, vaan tasaveroinen vanhempi.

Hän painottaa, ettei muutos ole vain suomalainen ilmiö, vaan paljon laajempi.

– Voisi sanoa, että isät ovat tulleet sellaiseen perheiden emotionaaliseen keskiöön, jossa he eivät aiemmin olleet.

Eerolan mukaan muutos on tapahtunut hitaasti vuosikymmenten aikana. Muutosta ovat sykäyksittäin vauhdittaneet isien perhevapaisiin tehdyt kohennukset eri vuosikymmeninä.

Kun yhteiskunta on tarjonnut parempia vapaita, entistä useampi isä on aina niihin tarttunut.

Isät eivät kuitenkaan ole itse olleet välttämättä niitä, jotka olisivat vaatineet itselleen tasaveroisempaa vanhemmuutta.

Hieman kärjistäen voisi sanoa, että vapaita heille ovat hankkineet tarmokkaat naispoliitikot, jotka ovat pyrkineet rakentamaan tasa-arvoista yhteiskuntaa. 

Eerolan mukaan nykypäivän isyydessä näkyy sekin, että kosketus sotasukupolviin on jo kaukaisempi. 

Tämän päivän isistä moni on syntynyt 1990–2000-luvulla. He ovat saattaneet periä omilta isiltään paljon osallistuvamman miehen mallin kuin esimerkiksi 1960–1970-luvuilla syntyneet isät.

– Ylipäätään ajattelen, että vaikka lapsuuden mallit vaikuttavat meihin, niin vielä enemmän meihin vaikuttaa se aika, jota elämme. Jos ympäröivässä yhteiskunnassa ihaillaan hoivaavaa isyyttä, niin se vaikuttaa meihin enemmän kuin ne omasta lapsuudesta tulleet mallit.

Mutta muutos ei kuitenkaan aina ole niin selvää kuin oletetaan.

Eerola korostaa, että vaikka osallistuvan isän ideaalista on tullut yleistä, ei se silti toteudu läheskään kaikissa perheissä.

Hän kuvaa todellisuutta monimuotoiseksi, jossa hyvin samantyyppisillä perheillä voi olla hyvin erilaisia tapoja. Toisilla vanhemmuus on lähes tasaveroista, toisilla hyvin sukupuolittunutta ja perinteisiin malleihin nojaavaa.

Eerolan mukaan ilmiötä ei voida suoraan selittää sosioekonomisilla tai muilla syillä. 

Osallistuva vanhemmuus on tilastojen valossa yleisempää koulutettujen ja kaupungeissa asuvien isien keskuudessa, mutta yksilötasolla hajontaa mahtuu myös siihen porukkaan.

Hän viittaa myös Kelan tietoihin, että keskipohjalaiset isät pitävät Suomessa eniten itsenäisiä perhevapaita ja Vantaa–Keravan hyvinvointialueen isät kaikkein vähiten.

Ei siis voida yksioikoisesti sanoa, että maaseudun isät osallistuisivat kaupunki-isiä vähemmän.

Vanhemmuuden tasavertaisempi jakautuminen ei myöskään välttämättä ole helpottanut suoraan äitien taakkaa.

Myös äitien ajankäyttö lasten kanssa on kasvanut. Äidit käyttävät edelleen enemmän aikaa lastenhoitoon kuin isät.

Äidit myös pitävät yhä valtaosan perhevapaista. Äideille myös kasautuvat kovemmat paineet.

Eerola huomauttaa, että vaatimukset hyvästä vanhemmuudesta ovat nykyaikana huomattavasti tiukemmat kuin muutama vuosikymmen sitten.

Vaatimukset kohdistuvat kuitenkin ennen kaikkea äideille. Hyvään isyyteen riittää edelleen se, että on mukana lapsen arjessa ja osallistuu kotitöihin.

– Tapoja olla hyvä isä on paljon enemmän kuin tapoja olla hyvä äiti. Isät voivat paremmin valita vanhemmuudesta sen tavan, mikä on heille luontaisempi.

Isyydessä tapahtunutta positiivista muutosta ei myöskään voi pitää itsestäänselvänä ja pysyvänä olotilana, Eerola huomauttaa.

Kovat ajat nostavat yleensä esiin myös kovia asenteita ja arvoja. Siitä nähdään osin merkkejä jo nyt.

Kun vielä 2010-luvulla ajateltiin, ettei eteenpäin kiitävää tasa-arvon junaa voi enää pysäyttää, niin 2020-luvulla kehitys on ottanut monissa länsimaissakin takapakkia.

Kun pinnalla on sotaa, ympäristökatastrofia ja talouden haasteita, niin se voi nostaa esiin sellaisia asenteita, jotka vaikuttavat laajemminkin vanhemmuuden käytäntöihin, Eerola pohtii.

– En sano, että niin välttämättä käy. Mutta se täytyy muistaa, että tasavertaisen vanhemmuuden edistämiseksi täytyy yhä tehdä töitä. 

Päälle tulee myös syntyvyyden kehitys. Kun lapsia syntyy vähemmän, myös puistoissa jälkipolveaan kiikuttavia isiä on vähemmän. 

Sillä voi Eerolan mukaan olla yllättävän isojakin vaikutuksia. Kun isyydestä kertovia roolimalleja on vähemmän, voi faijailun coolius myös laskea.

– Tätä puolta ei aina tulla ajatelleeksi, että käsitykset isyydestä voivat muuttua myös tällä tavalla. On hyvä tiedostaa, ettei osallistuvan isän ihanne ole vieläkään mitenkään taputeltu.