Toimittajalta | Jääkiekkoyhteisön selkä suoristui viimein – boikottirintama pysäyttää Putinin haaveet
Suomen Jääkiekkoliitto päätyi kovan paineen alla lopulta ainoaan uskottavaan ratkaisuun: Suomen jääkiekkomaajoukkueet eivät pelaa Venäjää vastaan niin kauan kuin hyökkäyssota Ukrainassa jatkuu.
Kun urheilun kansainvälinen välimiesoikeus CAS päätti perjantaina, että Venäjän jääkiekkomaajoukkueet on päästettävä takaisin kansainvälisiin kilpailuihin, käsillä oli valtava moraalinen kriisi.
Jääkiekkoliiton puheenjohtaja Heikki Hietanen linjasi tuoreeltaan, ettei Suomella ole muuta mahdollisuutta kuin noudattaa harmillista ja vastenmielistä päätöstä.
Linjaus piti oikaista nopeasti, kun poliitikkojen, median, markkinavoimien, jääkiekkoyhteisön ja kansalaisten veri kuohahti – ja hyvä niin.
Nyt ajatuksena on koota länsimaista niin kova yhteisrintama, että Kansainvälinen jääkiekkoliitto IIHF saadaan ajettua selkä seinää vasten. Yritysmaailma ryhtyikin toimiin nopeasti.
Liiton on joko löydettävä ratkaisu, jolla venäläiset eivät pääse kaukaloon, tai varauduttava siihen, että useiden maiden kieltäytyminen pelaamasta ja sponsoreiden vetäytyminen tekee turnausten järjestämisestä käytännössä mahdotonta.
Suomessakin ehdittiin CAS-päätöksen aiheuttamassa tunnekuohussa väläytellä Latvian mallista lakia, joka estäisi venäläisjoukkueita vastaan pelaamisen.
Lakihanke olisi suomalaisittain ennennäkemätön ja ehdotukset on syytä panna tunneperäisen poliittisen haihattelun ja moraaliposeerauksen piikkiin. Seikkailuun tällaisella lailla ei pidä enää eduskunnan jäljellä olevien kuukausien aikana ryhtyä, vaikka poliittisia haluja kuinka löytyisi.
Tehdään manööveri niin tai näin, olennainen pohjalinja on pidettävä: Venäjää vastaan ei pelata peliäkään. Voi olla, että asia hoidetaan lopulta poliittista reittiä EU:n tai yksittäisten maiden päätöksillä.
Rattaita on jo laitettu pyörimään.
IIHF perusteli Venäjän sulkemista CAS:lle turvallisuusperusteilla ja sivuutti moraaliset kysymykset. Valittu linja taisi lopulta kostautua.
Ehkäpä toiminta saadaan viimein terveemmälle pohjalle. Kansainvälisellä jääkiekkoliitolla kun on Venäjän-suhteissaan padanmusta historia.
Liiton entinen pitkäaikainen puheenjohtaja, sveitsiläinen viiksiveijari René Fasel, tunnetaan peräti Vladimir Putinin sydänystävänä, joka pokkasi lopulta jopa Venäjän kansalaisuuden.
Suomessakaan ei ole unohdettu vuoden 2014 Minskin kisojen Suomen ja Venäjän välistä MM-finaalia, jossa Suomen pelaajat istuivat jostain syystä lähes tauotta rangaistuskopissa, Putinin ja Faselin myhäillessä kunniavierasaitiossa.
Eikä Suomi itsekään ole menneisyydeltään mikään puhtain pulmunen. Jokerit pelasi vuosikausia Putinin propangandalaitoksena toimivassa KHL-liigassa. Vasta vuoden 2022 täysimittainen hyökkäys Ukrainaan sai seuran vetäytymään sarjasta.
KHL-pelejä venäläisille oligarkeille myydyssä Pasilan hallissa nähneet eivät helposti unohda outoa tunnelmaa: Venäjän kansallislaulu raikui, ja venäläisyleisöineen meno tuntui olevan kuin miehitetyssä Suomessa.
Nimenomaan jääkiekko tiedetään Putinille henkilökohtaisesti rakkaaksi ja tärkeäksi valtapoliittiseksi leluksi. Juuri siksi lajiin ja Venäjän paluuaikeisiin kansainvälisiin kuvioihin on suhtauduttava poikkeuksellisen kylmästi ja tiukasti.
Silti samalla pitää säilyttää maalaisjärki ja katsoa myös tulevaisuuteen.
Venäjä on perinteinen jääkiekon huippumaa, ja lätkää pelattiin kylmän sodan hyisinä hetkinäkin. Kuuluisan ”punakoneen” loiston ajat ovat osa lajin dna:ta ja kiehtovaa historiaa.
Venäläisurheilijoiden pitää päästä takaisin olympialaisiin ja muihin kansainvälisiin kilpailuihin sitten, kun sen aika on. Edessä oleva tie on kuitenkin pitkä ja kivinen, eikä entiseen menoon ole paluuta niin kauan kuin Putin kätyreineen pitää valtaa.
Venäjän pitää ansaita paluunsa itse. Oikeudenmukainen rauha Ukrainaan taitaa olla silti liikaa vaadittu. Puhdasoppisesti se kun edellyttäisi, että Venäjä vetäytyisi omien rajojensa taakse, tuomitsisi sotasyylliset, pyytäisi anteeksi, maksaisi täydet sotakorvaukset ja jättäisi naapurinsa pysyvästi rauhaan isovenäläiseltä imperialismiltaan.
Joskus sota on kuitenkin ohi, eikä Venäjän ja venäläisten boikotointia ja eristämistä kannata jatkaa pidempään kuin on tarpeen. Liennytykselle on syytä antaa mahdollisuus, jos sopiva paikka tulee.
Suomessakin pitää pystyä lähtemään siitä ajatuksesta, että joskus tulevaisuudessa raja taas avataan, kauppaa käydään, Pietariin ja Viipuriin tehdään matkoja ja suhteet saadaan ylipäätään tolalle, jossa naapurin postilaatikkoon ei enää pelkästä ilkeydestä kusta.
Sekin aika tulee vielä. Se ei ole kuitenkaan vielä tänään eikä huomenna, eikä niin kauan kuin siviilien ja sotilaiden tappaminen Ukrainassa jatkuu.
