Ristiriitainen sota – Suomi oli jatkosodassa hyökkääjä ja natsi-Saksan liittolainen, mutta sitä ei täällä mielellään muistella

Jatkosota

Jonkun oli mentävä auttamaan. Väinö Ikosen sotakaveri makasi haavoittuneena taistelualueella eikä päässyt itse sieltä pois. Ikonen päätti toisen kaverinsa kanssa lähteä hakemaan häntä. 

Oli heinäkuu 1941 Kirjavalahdessa Laatokan pohjoispuolella. Jatkosotaa oli käyty vasta vähän aikaa. Suomi hyökkäsi. 

Kun Ikonen kääntyi kaverinsa ja haavoittuneen kanssa takaisin omia asemia kohti, lävähti kolmikkoa päin neuvostoliittolaisten tumakka sarjatuli. 

Ikonen tunsi iskun käsivarressaan. Luoti oli mennyt kädestä läpi. Vieressä ollut kaveri ja haavoittunut kuolivat.  

Ikonen kuitenkin eli yhä. Hänet saatiin kuljetettua joukkosidontapaikalle ja sotasairaalaan.  

Väinö Ikonen oli Aini Peltolan isä. Haavojen parannuttua isä palasi rintamalle. Hän palveli siellä koko sodan loppuun. 

Nyt Aini Peltola istuu Ilomantsin Öykkösenvaaran taisteluiden muistomerkkialueella. 

On kesä 2021, ja jatkosodan syttymisestä sekä Peltolan isän haavoittumisesta on kulunut 80 vuotta. 

Ilomantsissa sota on edelleen läsnä lähestulkoon joka paikassa. Ei ehkä näkyvästi, mutta pehmeältä näyttävien sammalmättäiden ja sinisenä liplattavien vedenpintojen alla piilee valtavat määrät sotaromua: on kypäriä, luoteja, kranaatin sirpaleita, räjähtämättömiä räjähteitä, kaasunaamareita, säilykepurkkeja.  

Ja kaatuneita. Niitä pitäisi Öykkösenvaaran alueellakin olla sadoittain, jopa tuhansittain. Neuvostoliittolaiset eivät kuskanneet omia kuolleitaan pois. Kerran Peltolan vakituiselta marjastuspaikalta löytyi sammalen alta neuvostoliittolaisen sotilaan jäänteet. Saappaat olivat edelleen lähestulkoon ehjät. 

– Eivät ilomantsilaiset enää jaksa niihin niin reagoida. Niitä on niin paljon täällä, Peltola sanoo. 

Hän on Ilomantsin Sotahistoriallisen työryhmän puheenjohtaja. Peltola tekee työryhmän nimissä opastuskierroksia Ilomantsin taistelupaikoille yhdessä miehensä Jounin kanssa.  

Peltoloiden kohderyhmää ovat yksittäiset ihmiset, jotka haluavat tutustua esimerkiksi isänsä tai isoisänsä sotareissuun. Suuri yleisö voi hakea opastuksia Ilomantsin kunnan matkailupalveluista. 

Ja kerrottavaa Ilomantsissa totisesti riittää. Lähes jokaiseen tienmutkaan ja taloon liittyy jokin sota-aikaa koskeva tarina.  

Kunnan alueella taisteltiin jo talvisodassa. Täältä myös lähdettiin rintamalle, kun Suomi hyökkäsi Neuvostoliittoa kohti jatkosodan alkaessa kesällä 1941. Ja täällä taisteltiin viimeiset merkittävät taistelut ennen kuin jatkosota päättyi syksyllä 1944. 

Ilomantsin merkittävyyttä alleviivaa sekin, että siellä sijaitsevat lähestulkoon ainoat jatkosodan aikaiset taistelupaikat, joita voi löytää Suomen puolelta. Muut ovat jääneet itärajan toiselle puolelle. 

Jatkosodan syttyminen on suomalaisille ristiriitainen asia, jota on hieman vaikeaa muistella. Syy siihen on suhde natsi-Saksaan.  

Suomi oli jatkosodassa hyökkääjä ja sodan aloittaja yhdessä Adolf Hitlerin johtaman Saksan kanssa.  

– Sitä asiaa on turha kiertää tai selittää muuksi, sanoo aihetta tutkinut apulaisprofessori Markku Jokisipilä Eduskuntatutkimuksen keskuksesta. 

Vielä talvisodassa reilu vuosi aikaisemmin Suomi oli ollut selkeästi uhriasemassa. Pieni maa joutui silloin kohtaamaan jättimäisen Neuvostoliiton aggressiivisen hyökkäyksen. Ja torjui sen, mitä voi aidosti pitää ihmeenä. 

Asetelma kuitenkin muuttui talvisodan loputtua. Rauha nähtiin Suomen ylimmässä valtiojohdossa alusta alkaen väliaikaisena. Siksi keväästä 1940 kesään 1941 ulottuvasta ajanjaksosta puhutaan edelleenkin välirauhan aikana. Poikkeusolot pysyivät päällä koko sen ajan. 

– Valtiojohdolle oli selvää, että Hitler tulee jossain vaiheessa hyökkäämään Neuvostoliittoon. Ei ollut mitenkään realistista ajatella, että Suomi voisi pysyä ulkopuolella siitä, sillä Neuvostoliiton painostus oli välirauhan aikana niin voimakasta, Jokisipilä summaa. 

Selvää on myös se, että Suomi näki vahvalta näyttävässä natsi-Saksassa mahdollisuuden hakea hyvitystä talvisodassa koetuille vääryyksille. Suomi oli menettänyt isoja osia maa-alueistaan. 

Suhdetta natsi-Saksaan on kuitenkin pyritty Suomessa peittämään vuosikymmenten aikana. On puhuttu ajopuuteoriasta ja erillissodasta, joissa Suomi nähdään ikään kuin pakotettuna tekemään ulkopoliittisesti vaikeita ratkaisuja.  

Jokisipilä ei kuitenkaan näe erillissodalle tai ajopuuteorialle faktapohjaisia perusteita. Hän korostaa, että koko erillissodan käsite keksittiin vasta keväällä 1943, jolloin Saksan menestys toisessa maailmansodassa kääntyi ja Suomi alkoi etsiä tietä rauhaan. 

– Suomi ei ajautunut jatkosotaan tahdottomana, vaan se teki ratkaisut Saksan suhteen itse. Totta kai siihen vaikuttivat suurvaltojen ratkaisut, mutta liittolaisuuteen lähdettiin omista tavoitteista ja lähtökohdista käsin, hän tiivistää. 

Samaa mieltä on historian professori Henrik Meinander Helsingin yliopistosta. Hän korostaa, että Suomessa liittolaisuus halutaan nykyään häivyttää ennen kaikkea siksi, että läheinen suhde miljoonia juutalaisia tuhonneisiin natseihin on liian kiusallinen.  

Hitler käsitetään miltei koko maailmassa eräänlaiseksi pahuuden ilmentymäksi. On edelleen vaikea myöntää, että oikeudenmukaisuutta ja ihmisarvoa nykyään korostava Suomi olisi kaveerannut hänen kanssaan. 

– Myös saksalaiset haluavat korostaa Suomen erillistä roolia, mutta hieman eri perspektiivistä. Heidän muistokulttuuriaan ohjaa voimakas häpeä omien isien ja äitien vastuusta suhteessa natsismiin ja holokaustiin. He eivät halua langettaa sitä vastuuta Suomelle, Meinander sanoo. 

Suhde natseihin nostaa esiin myös kivuliaan kysymyksen Suomen roolista holokaustissa. Meinanderin mukaan on selvää, että Suomen johto tiesi, mitä juutalaiset joutuvat Saksassa ja sen valloittamilla alueilla kokemaan. Vastuuta Suomen niskaan hän ei kuitenkaan ole valmis langettamaan. Suomi pysyi koko ajan holokaustista ulkopuolisena. 

Jokisipilä painottaa, että Suomella oli myös omaa juutalaista väestöä. He taistelivat rintamalla ja olivat muutenkin täysimääräisiä kansalaisia kuten kaikki muutkin suomalaiset. 

– Suomi luovutti jatkosodassa kahdeksan juutalaista pakolaista Saksaan. Se on oikeusvaltion epäonnistuminen, josta Suomelle kuuluu vastuu, mutta koko holokaustin vastuuta se ei Suomelle siirrä. 

Jatkosota alkoi kesäkuun lopulla 1941, kun Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon. Muutama päivä myöhemmin Neuvostoliitto pommitti Suomen kaupunkeja. Taloja sortui, siviilejä kuoli. Valtiojohto totesi maan olevan taas sodassa. 

Sotilaallisen hyökkäyksensä Suomi aloitti kuitenkin vasta 10. heinäkuuta, kertoo apulaisprofessori Mikko Karjalainen Maanpuolustuskorkeakoulusta.  

Suomi oli nyt vahvempi kuin talvisodassa. Joukkojen miesmäärää oli kasvatettu, aseistusta oli parannettu ja taktiikoita hiottu. Saksan antamalla avullakin oli iso merkitys.  

Hyökkäysvaihe eteni nopeasti. Suomi valloitti vauhdilla talvisodassa menettämiään alueita takaisin. Karjalankannaksella hyökkäys pysähtyi vanhalle rajalle, mutta Laatokan pohjoispuolella suomalaiset marssivat rajan yli ja jatkoivat hyökkäystä Syväriä, Petroskoita ja Karhumäkeä kohti.  

Kun hyökkäysvaihe pysäytettiin joulukuussa 1941, oli Suomi tunkeutunut jo syvälle Neuvostoliiton maaperälle. Markku Jokisipilän mukaan se aiheutti sotilaissa ja väestössä paljon kysymyksiä.  

Menetettyjen maiden takaisinvaltaamista pidettiin perusteltuna, mutta pidemmälle meneminen nähtiin rosvoretkeilyksi, kuten Lahtinen Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa kiteyttää. 

Hyökkäyksen hinta oli raskas. Suomi menetti jatkosodan ensimmäisen noin neljän kuukauden aikana yli 25 000 miestä. Se on saman verran kuin koko talvisodassa yhteensä.  

Hyökkäysvaiheen riemu muuttui asemasodan pitkittyneeksi tuskaksi vuoden 1942 alusta alkaen. Rintamalinjat jysähtivät paikoilleen, molemmilla puolilla kaivettiin korsuja ja vahvistettiin asemia. Niissä kökötettiin noin kaksi ja puoli vuotta.  

Apulaisprofessori Karjalainen kuitenkin korostaa, ettei asemasota suinkaan ollut pelkkää korsujen rakentelua ja puhdetöiden näpräämistä, kuten koulujen historiankirjat helposti antavat ymmärtää.  

– Sota vain muutti muotoaan. Isossa kuvassa rintamalinjat jäykistyivät, mutta sotatilanne pysyi kuitenkin koko ajan päällä. Pienempiä taisteluita käytiin jatkuvasti. 

Uhreja sota vaati edelleen. Asemasotavaiheen aikana menehtyi hieman vajaat 20 000 miestä. Papeista tuli pelättyjä vieraita kotirintamalla, sillä heillä oli yleensä surusanoma tuomisinaan. Jokaisessa Suomen kylässä opittiin tietämään, millaisia ovat sankarihautajaiset. 

Sellaiset koettiin myös Väinö Ikosen lapsuuskodissa asemasodan aikana. Perhe oli joutunut talvisodassa lähtemään evakkoon kotoaan Ilomantsin Siikavaarasta, mutta jatkosodan hyökkäysvaiheessa koti saatiin takaisin. Perhe palasi sinne heti syksyllä 1941. 

Joka paikassa oli vain raunioita, taistelun myllertämää maata, talojen hiiltyneitä runkoja, venäläisten ruumiita ja ruumiinosia. Kotitalokin oli siirretty. 

– Ensi töikseen he tietenkin siirsivät talon takaisin entiselle paikalleen. On siinä ollut hommaa. Mutta tahto palata kotiseudulle oli niin kova, Aini Peltola kertoo. 

Sitten rintamalta tuli viesti, että Väinö Ikosen veli, yksi perheen seitsemästä lapsesta oli kaatunut. 

– Isä ei puhunut veljensä kaatumisesta koskaan. Se oli varmasti kova pala, Aini Peltola huokaa. 

Jatkosodan aikana kuolivat myös perheen isä ja äiti, luonnollisin syin. Perheen nuorimmat lapset, 10-vuotias poika ja 12-vuotias tyttö, jäivät asumaan kahdestaan suureen taloon, sillä perheen muut lapset olivat jo aikuisia ja palvelivat rintamalla sotilaina tai lottina. 

Nuorimmilla lapsilla oli talon lisäksi hoidettavanaan neljä lehmää ja hevonen. 

– He olivat muistelleet, että miten äiti paistoi leipää ja tehneet sitä itsekin. Yöt he olivat nukkuneet saman peiton alla, kun eivät jaksaneet kantaa puuta niin paljon, että talo olisi pysynyt lämpimänä, Peltola sanoo. 

Väsähdys ja turhautuneisuus kuvaavat yliopistonlehtori Tuomas Teporan mukaan hyvin asemasodan aikaisia tunnelmia Suomessa. 

Sota vain kesti ja kesti. Taistelut olivat jossain kaukana, mutta sieltä tuli koko ajan vainajia: veljiä, isiä, setiä, enoja, naapureita. Kotirintamalla yritettiin olla vahvoja. Huolta herättivät kaupunkien pommitukset ja syrjäisiin siviilikyliin tehdyt partisaani-iskut. Kaikesta oli pulaa.  

Pikkuhiljaa sodan tavoitteet ja tarkoitukset alkoivat monien mielissä hämärtyä, ne muuttuivat epämääräiseksi sumuksi. Eripura, tyytymättömyys ja turtuneisuus valtasivat alaa. Puheet kunniakkaista uhreista alkoivat ärsyttää. 

Ja kaiken yllä leijui poliittinen skisma: suhde natsi-Saksaan. Suurvaltaan kohdistunut alun into alkoi laantua sodan edetessä, kun saksalaisjoukot juuttuivat Lapin soille eivätkä kyenneet viemään tavoitteitaan eteenpäin. 

Teporan mukaan kaikki tämä vaikutti siihen, miten jatkosotaa on muisteltu jälkikäteen. Vaikeista asioista ei ole mielellään puhuttu. Julkisessa keskustelussa on korostettu mieluummin talvisotaa, johon liittyy sankarillinen myytti hirmuisessa pakkasessa urheasti taistelleesta pienestä Suomesta. 

– Jatkosotaa on hyvin pitkään pyritty muistelemaan talvisotaan liittyvän sankarillisen eetoksen kautta. On korostettu niitä asioita, joista voimme olla ylpeitä. Viime aikoina on onneksi alettu entistä enemmän käsitellä myös Suomen kannalta häpeällisempiä aiheita, Tepora pohtii. 

Suomalaiset eivät ole hänen mielestään esimerkiksi vielä käsitelleet kunnolla rooliaan miehittäjänä. Kun Neuvostoliitolta vallattiin isoja maa-alueita, alettiin haaveilla Suur-Suomesta. Hanke sai nopeasti myös rodullisia piirteitä. Suomen ylläpitämät vankileirit olivat todellisuutta. 

– En ole minkään kansallisen terapiakulttuurin ystävä, mutta on hyvin ongelmallista, jos meillä on menneisyydessä asioita, joista emme voi puhua, Tepora linjaa. 

Pitkä asemasotavaihe päättyi äkisti Neuvostoliiton suurhyökkäykseen kesäkuussa 1944. Niin kuin taivas olisi räjähtänyt, kuvasi moni veteraani myöhemmin kesäkuun 9. päivää. 

Vastustaja vyöryi suomalaisjoukkoja päin valtavalla tulivoimalla. Tykistö möyhensi maan karrelle, lentokoneet lensivät matalalla ja tulittivat sarjaa. Maajoukot rynnivät kohti miesylivoimallaan, panssareillaan ja muilla raskaan kaluston aseillaan. 

Suomen pääpuolustusasema Valkeasaaren lohkolla Karjalankannaksella murtui päivässä. Miestappiot olivat huutavat. 

– Ei sellaista murskaavaa iskua olisi millään voinut pysäyttää etulinjaan, apulaisprofessori Karjalainen sanoo. 

Alkoi katkera perääntymisvaihe. Kylä kylältä suomalaisjoukot valuivat kohti länttä, kilometri kilometriltä he menettivät valtaamiaan alueita taas Neuvostoliitolle. 

Jatkuva tykkituli alkoi käydä mielen päälle. Moni sotilas murtui henkisesti, miehiä alkoi karkailla riveistä. Myös Aini Peltolan setä Arvo lipesi joukoista Loimolan seudulla Laatokan pohjoispuolella. Hänet passitettiin vankileirille. 

– Isä oli käynyt häntä katsomassa ja sanonut piikkilanka-aidan takaa vain, että sinut tapetaan. Ei mitään muuta. Isä oli tietenkin niin väsynyt siinä vaiheessa koko sotaan, Aini Peltola kertoo.  

Arvo kärsi jonkinlaisen rangaistuksen ja palasi takaisin rintamalle. Kaikille ei käynyt yhtä hyvin. Sekasortoisessa perääntymisvaiheessa sotaoikeus tuomitsi pikaisesti monia rintamakarkureita kuolemaan.  

– Onhan se ollut aikamoista. Eihän me voida edes ymmärtää sitä täysin, Aini Peltola huokaa. 

Hänen isänsä kotitila Ilomantsin Siikavaarassa täytyi taas perääntymisvaiheessa jättää Neuvostoliitolle. Ihmiset piilottivat lähdön hetkellä tavaroitaan lähimetsiin. Niitä ei koskaan päästy enää hakemaan, sillä lähtö oli tällä kertaa lopullinen. 

Pahinta oli Aini Peltolan mukaan se, että tiiviit kyläyhteisöt hajosivat eri puolille Suomea. Evakoilla ei ollut enää kotia, ei omaisuutta eikä ystäviä. 

– Käytännössä evakot menettivät ihan kaiken. Siis ihan kaiken. Se oli isälleni hyvin kipeä asia. On ymmärrettävää, että hän tunsi katkeruutta. Muu Suomi ei varmaan koskaan täysin ymmärrä, mitä kaikkea täällä jouduttiin kokemaan, Aini Peltola sanoo hiljaa. 

Loputon perääntyminen onnistuttiin pysäyttämään Tali–Ihantalan suurtaistelussa kesä–heinäkuun vaihteessa 1944. Se oli verinen tappelu, joka kesti noin kaksi viikkoa. Tali–Ihantala muistetaan suurimpana koskaan Pohjoismaissa käytynä taisteluna. 

Siellä haavoittui myös Jouni Peltolan isä Pentti Peltola. Portinhoikan taistelussa hän sai kiväärinluodin reiteensä. Kun hän nousi istumaan ja katsomaan, että miten kävi, sai hän 11 kranaatinsirpaletta selkäänsä. Yksi iso sirpale upposi toiseen keuhkoon.  

Toiset suomalaissotilaat vetivät Pentti Peltolan kivien väliin, jonne haavoittuneita koottiin. Siinä lääkintämiehet arvioivat, ettei vaikeasti haavoittunut Peltola voi selvitä hengissä. Hänet päätettiin jättää siihen. Resurssit haluttiin käyttää niihin, joilla oli toivoa. 

– Isä oli pyytänyt käsikranaattia, että hän voisi neuvostoliittolaisten tullessa räjäyttää itsensä ja vihollissotilaita myös. Lopulta hänet oli nostettu paareille ja kuljetettu joukkosidontapaikalle, Jouni Peltola kertoo. 

Kenttäsairaalassa hän kuitenkin näytti jo kuolleelta. Pentti Peltola nostettiin ruumiskasaan, josta tuttu mies hänet myöhemmin löysi. Heikossa kunnossa ollut mies ehdittiin pelastaa sairaalahoitoon. 

– Hiuskarvan varassa oli isäni elämä monta kertaa, Jouni Peltola sanoo. 

Tali–Ihantalan taistelut eivät kuitenkaan olleet se viimeisin Neuvostoliiton pysäytys. Sinne sekä Viipurinlahdelle, Äyräpäähän ja Vuosalmelle kyllä torjuttiin Neuvostoliiton Karjalankannaksen hyökkäys, mutta Itä-Karjalassa vihollinen ajoi perääntyviä suomalaisia vielä takaa täydellä voimalla. 

Suomalaiset ryhmittyivät puolustukseen Ilomantsin seudulla, jossa Neuvostoliitto yritti puskea läpi kahden divisioonan voimalla heinä–elokuun vaihteessa 1944. 

Ja juuri niitä paikkoja olemme nyt Aini ja Jouni Peltolan kanssa kiertelemässä.  

– Täällä sota oli täydellistä korpitaistelua, sillä teitä ei ollut juurikaan. Taisteluita käytiin metsissä ja korpisoilla, Jouni Peltola selittää. 

Sille kesälle sattui poikkeuksellisen runsas hillasato. Suot olivat keltaisenaan marjaa. Sotilaat kauhoivat vitamiinipitoisia hilloja suuhunsa sen minkä ehtivät. 

Taisteluiden ratkaisuksi koitui talvisodasta tuttu motitustaktiikka. Suomalaiset onnistuivat pilkkomaan neuvostoliittolaisjoukot pienempii ryhmiin, katkaisemaan heiltä tieyhteyden ja huollon. Erilleen toisistaan ajautuneet joukot pyrittiin tuhoamaan. Suomalaisilla itsellään huolto sen sijaan pelasi, sillä oltiin taas lähellä oman maan teitä ja junaratoja. 

Iso merkitys oli myös suomalaisella tykistöllä ja pienemmillä partioporukoilla, jotka onnistuivat heikentämään vastustajan varustusta ja miehistöä merkittävästi. 

– Ilomantsin kohdalla on vähän väärin puhua torjuntavoitosta, sillä hyökkäystä ei vain pysäytetty, vaan Neuvostoliiton joukot voitettiin kokonaan. Enemmän puhuisin voitosta, Jouni Peltola sanoo. 

Ilomantsin jälkeen jatkosota hiljeni taas asemasodaksi. Valtiojohdon tasolla alkoivat rauhanneuvottelut. Sodan loppu oli lähellä, se oli selvää. 

Aseet hiljenivät lopullisesti syyskuun 4. päivänä vuonna 1944.  

– Sosialististen Neuvostotasavaltojen liitto voitti, mutta hyvänä kakkosena tuli maaliin pieni ja sisukas Suomi, toteaa alituisesta hihittelystään tunnettu Vanhala Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa, kun aseet ovat juuri vaienneet ja jäljellä olevat sotilaiden rippeet istuskelevat nuotiolla keskipäivään ehtineen syysauringon lämmittäessä. 

Henrik Meinanderin mukaan sanat kuvastavat osaltaan sitä, miten jatkosodan loppu käsitetään Suomessa laajemminkin. Sota hävittiin, mutta maa ei kuitenkaan tullut miehitetyksi. Se on sinänsä merkittävä asia, koska Suomi on ainoa toiseen maailmansotaan osallistunut Euroopan maa, jota ei missään vaiheessa valloitettu. 

– Se vaikuttaa osaltaan siihen, miksi jatkosota halutaan täällä nähdä niin voimakkaasti maailmansodasta erillisenä sotana. Kansalliseen tarinaan sopii paremmin se, että me itse estimme sen, mitä moni muu maa ei kyennyt. 

Jatkosodan lopputuloksella oli merkittävä vaikutus myös Suomen tulevaan ulkopoliittiseen asemaan, sanoo Markku Jokisipilä. Suomea kohdeltiin Pariisin rauhansopimuksessa vuonna 1947 Saksan liittolaisena, mutta kunnioitettiin maana, jota Neuvostoliitto ei valloittanut. Kylmän sodan aikana Suomi oli rähmällään itään päin, mutta pystyi kuitenkin säilyttämään asemansa osana länttä. 

– Jatkosotaa voi pitää kipeänä oppituntina siitä, kuinka hankalaa pienen maan on toimia suurvaltojen puristuksessa. Siinä maastossa Suomi joutuu luovimaan edelleen ja jatkosodan opeilla on osittain yhä vaikutusta, Jokisipilä arvioi. 

Jatkosodan jälkeen edessä oli katkera tilinteko entisten aseveljien saksalaisten kanssa. Lapin sodassa miltei koko pohjoinen Suomi poltettiin. 

Sotien jälkeen koteihin palasi tuhansittain mieleltään rikkonaisia miehiä. Monien vuosien mittainen väkivallan alla eläminen oli jättänyt jäljen. 

Jouni Peltola muistaa, miten hänen isänsä heräsi usein painajaisiin. Unissaan hän palasi taisteluihin, jotka jäivät häneltä haavoittumisen vuoksi kesken. 

– Isä kertoi, että painajainen alkoi usein siitä, että hän hiipi joukkojen mukana eteenpäin sormi liipasimella. Yhtäkkiä neuvostoliittolaiset alkoivat ampua, luotisuihku tuli kohti, sammalikkö pöllysi ja puista kimpoili säleitä. Siihen hän sitten heräsi. Joskus hän näki unessa rinnallaan myös minut ja veljeni. Silloin häntä pelotti, että nyt menee monta miestä samasta talosta, Jouni Peltola kertoo. 

Myös Aini Peltolan isä heräsi öisin painajaisten aiheuttamaan huutoon.  

– Isä ei myöskään sietänyt aseita. Hän ei suostunut edes metsästämään, vaikka teeriä istui pihapuissa todella paljon. 

Tuomas Teporan mukaan sodan traumat ovat vallanneet nykyisin sotaan liittyvän muistopuheen. Vielä reilu vuosikymmen sitten traumoista puhuminen oli marginaalinen ilmiö, nyt se on jo valtavirtaa. 

– Nyt 80 vuotta sodan jälkeen ihmisiä kiinnostavat valtavasti varsinkin oman suvun sotakokemukset ja sen aiheuttama perintö myöhemmille sukupolville. Nyt on aika, jolloin katsotaan avoimesti sodan varjoihin lähipiirissä. 

Teporan mukaan se on hyvä asia. Sodan henkiset jäljet ovat yleisinhimillisiä piirteitä, joista voidaan puhua ilman ahtaita kansallisia rajoja. Sota oli henkisesti raskasta myös neuvostoliittolaisille. Myös siellä sadattuhannet äidit, isät, siskot, veljet ja morsiamet ovat itkeneet rintamalla kuolleiden perään. Myös siellä sodasta palasi henkisesti hyvin rikkonaisia ihmisiä. 

Sota oli kaikkialla raakaa valtapolitiikkaa, joka pakotti eri maita edustavat perheenisät ja nuoret pojat tappamaan ja haavoittamaan toisiaan. 

Sen ymmärtämistä kaipasi myös Jouni Peltolan isä Pentti Peltola. 

– Vaikka isällä oli keuhkot sodan takia mäsänä ja jalassakin vaivoja, niin silti hän ei ollut sodasta katkera. Hän aina sanoi, että Venäjällä asuu hyviä ihmisiä paljon enemmän kuin Suomessa on asukkaita, ei heitä ole tarvetta alkaa vihata. 

Juttu on julkaistu alun perin Suomenmaan aikakauslehdessä kesäkuussa 2020. Lehden voit tilata täältä. Digilehden irtonumeroita voit ostaa täältä.