Putevkalla parantolaan, mutta perhe jäi kotiin – neuvostolomailu ei ollut mitään turhanpäiväistä hupailua
Neuvostoliiton historia on täynnä järkyttäviä tragedioita massamurhista vankileireihin.
Niitä ei saa koskaan unohtaa, mutta jyväskyläläisen tietokirjailijan Ville-Juhani Sutisen mielestä maan menneisyyttä ei pitäisi silti nähdä pelkästään tragedioiden kautta. Valtaosan ajasta tavalliset ihmiset elivät nimittäin tavallista elämää ilman aatteen paatosta.
Sutinen tuo Neukkuturismi-kirjassaan esille yhden puolen Neuvostoliiton arjen historiaa. Tietokirja kertoo Neuvostoliiton matkailun tarinan 1920-luvulta valtioliiton luhistumiseen asti.
Ei matkailukaan Neuvostoliitossa tosin pelkkää hupia ollut, siitä piti valtiojohto huolen. Neuvostokansalaisen aika ei saanut mennä hukkaan, joten matkailun piti opettaa, sivistää ja kasvattaa tuottavuutta.
Sutisen mukaan neuvostoliittolaisten matkustaminen omassa maassaan oli tarkkaan rajoitettua. Lomalle pääsemiseen vaadittiin putevka, ammattiliiton myöntämä kuponki.
Neuvostokansalainen matkusti lomalle sinne, minne koneisto hänet lähetti. Tavallisia kohteita olivat terveyskylpylät, parantolat ja lepokodit. Lomakupongit olivat henkilökohtaisia, joten puoliso ja lapset jätettiin kotiin.
Lomaromansseja syntyikin paljon.
Koska lomailu oli tavoitteellista, päiväohjelma oli tiukka. Esimerkiksi parantavia aurinkokylpyjä otettiin ryhmissä sairaanhoitajan valvonnassa.
Ulkomaille matkustaminen oli tavalliselle neuvostokansalaiselle käytännössä mahdotonta. Paksun lompakon lisäksi siihen vaadittiin lääkärintarkastus, sukuselvitys ja luonnearvio paikalliselta puoluejäseneltä, usein haastattelukin.
Ulkomaalaisten matkustaminen Neuvostoliitossa oli luonnollisesti vielä rajoitetumpaa kuin oman maan kansalaisten. Ulkomaista turismia, lähinnä poliittista, esiintyi silti jopa 1940-luvulla.
Bussimatkat Suomesta Neuvostoliittoon alkoivat 1950-luvun lopussa. Ryhmille tarjottiin valmiita matkapaketteja, eikä sallituilta reiteiltä saanut poistua.
Mukana oli aina oltava suomalainen matkanjärjestäjä ja neuvostoliittolainen opas. Oppaat laativat jälkeenpäin raportit matkoista ja luonnekuvaukset turisteista.
Yksityisautollakin matkustaminen oli periaatteessa mahdollista, kunhan valitsi matkakohteeksi ulkomaalaisille sallitun kaupungin ja ilmoitti majoituspaikat reilusti etukäteen.
Ohiajavat autot rekisteröitiin maantiepoliisin Gai-asemilla. Jos auto ei kohtuuajassa saapunut seuraavalle asemalle, sitä lähdettiin etsimään.
Matkailun valvonta höltyi vähitellen 1960-luvulta alkaen. Sutisen mukaan Neuvostoliiton perintö näkyy silti edelleen myös Venäjän turismissa.
Lakiin on kirjattu oikeus matkustaa vapaasti, mutta sitä hidastavat monet käytännön esteet, kuten tiukat viisumivaatimukset. Propaganda on yhä osa turismia, osa kaupungeista suljettuja ja putevkia myöntävät nyt firmat työntekijöilleen.
– Kaikki on muuttunut eikä mikään ole toisin, Sutinen lainaa venäläistä sananlaskua.
Ville-Juhani Sutinen: Neukkuturismi. Neuvostoliiton matkailun historia. Vastapaino, 463 s.
Juttu on julkaistu alun perin Suomenmaan aikakauslehdessä tammikuussa 2021.
Lehden voit tilata täältä.
Digilehden irtonumeroita voit ostaa täältä.