"Pompannappi" kääntää yhä suupielet hymyyn – sympaattinen pikkuauto toi Italian "dolce vitaa" suomalaisille sorateille
Tiivistelmä
- Fiat 600 esiteltiin Geneven autonäyttelyssä 1955.
- Auto oli suosittu myös Suomessa, missä sille annettiin lempinimi ’Pompannappi’.
- Takamoottorirakenteen ja kevyen keulan vuoksi auto oli herkkä sivutuulelle.
- Takapenkki oli lämmin, mutta etupenkillä matkustajat saattoivat kärsiä kylmyydestä talvella.
- Fiat 600 on yhä rakastettu harrasteauto, joka herättää nostalgiaa ja muistoja.
Keväällä 1955 Geneven autonäyttelyssä esiteltiin pieni, pyöreä ja suorastaan hymyilevä takamoottorinen auto, josta tuli yksi pidetyimmistä italialaisista teollisuustuotteista.
Fiatin maineikkaan suunnittelijan Dante Giacosan (1905-1996) piirtämä Fiat 600 oli kuin tiivistys italialaisesta elämänilosta, ”dolce vitasta” pakattuna alle kolmeen ja puoleen metriin peltiä. Autoilun vapautta oli tarjolla kaikille autotallin koosta tai lompakon paksuudesta riippumatta.
Italiassa Fiat 600 oli myös yksi maan talousihmeen moottoreista. Se toi pikkuautojen maahan mukanaan epätavalliset neljä istumapaikkaa.
Kun Italiasta puhutaan, filosofia tilankäytöstä on tietyllä tapaa joustava. Jos autoon mahtui virallisesti neljä, sinne sovitettiin ensin vähintään kuusi ihmistä ja sen päälle pari koria viiniä, isoäiti ja perheen koira.
Tietty intiimiys oli osa auton viehätystä. Fiat 600:ssa ei matkustettu eristyksissä muusta maailmasta, vaan siellä oltiin kirjaimellisesti lähellä lähimmäistä. Pikkuauto oli sosiaalinen tila, jossa jokainen mutka ja kuoppa jaettiin koko seurueen kesken.
Suomessa pikku-Fiat sai kotoisan lempinimen ”Pompannappi”. Nimi kuvasi osuvasti auton pienuutta ja pyöreyttä, tietyllä ripauksella suomalaista huumorilla höystettyä ylenkatsetta.
Suomessa Fiat 600 ei ollut vain kaupunkiauto. Sillä suunnattiin sorateille, mummolan reissuille ja talviseen loskaan, ehkä käytiin kesällä Kilpisjärvellä tai Nordkapissakin.
Pompannappi autoisti Suomea aikana, jolloin autot olivat vielä säännösteltyjä ja kalliita. Se oli monen suomalaisen perheen ensimmäinen auto, ja kauppa kävi.
Ajokokemuksena Fiat 600 oli jotain, mitä nykyautoilija ei ehkä voi edes kuvitella. Auto vaati kuljettajaltaan vähintäänkin lentäjän valppautta ja purjehtijan vaistoja.
Koska moottori sijaitsi takana, keula oli hämmästyttävän kevyt. Tämä teki ohjauksesta kaupungissa höyhenenkevyen, mutta maantiellä alkoi jännitysnäytelmä.
Pompannapin arkkivihollinen oli sivutuuli. Kun peltoaukea avautui tai suuri rekka pyyhälsi ohi, Fiat saattoi heilahtaa puoli metriä sivuun kuin säikähtänyt kauris.
Kokeneet suomalaiset automiehet selättivät ongelman heittämällä etutavaratilaan 25 kilon hiekkasäkin. Lisäpaino antoi etupyörille pitoa ja rauhoitti kummasti italialaista temperamenttia.
Talvioloissa takamoottorisen auton lämmitysjärjestelmä teki jokaisesta talvimatkasta tutkimusmatkan äärimmäisiin olosuhteisiin.
Fiat 600:ssa vallitsi ainutlaatuinen mikroilmasto. Koska lämmönlähde oli perässä, takapenkin uumenista hönki löylyä kuin kuumasta kiukaasta.
Takapenkillä istuvat lapset saattoivat nauttia paahteesta samalla kun etuosassa raapattiin tuulilasia kynnet jäässä. Kun takapenkkiläiset riisuivat takkejaan jo hiestä märkinä, etupenkillä kääriydyttiin syvemmälle vällyihin.
Kuusisatasen 633-kuutioinen ja myöhemmin 767-kuutioinen moottori piti pörinää, joka sai pienen voimanlähteen kuulostamaan tuntuvasti tehoaan suuremmalta. Kiihdyttäminen nollasta sataan vei kuitenkin noin minuutin.
Vaihteistossa ykkönen oli synkronoimaton, mikä edellytti vauhdista ykköselle vaihtamisessa välikaasun käytön hallintaa. Jos se ei sujunut, vaihteisto vastasi kuuluvalla ”italialaisella tervehdyksellä”, eli hampaiden kirskunnalla.
Italialaiseen tapaan 600 oli auto, joka ikään kuin keskusteli kuljettajansa kanssa välittämällä tälle jokaisen kuopan, jokaisen ylämäen ja jokaisen lämpötilan vaihtelun suoraan ja rehellisesti.
Fiat 600:n merkitys mitataan nykyisin ennen kaikkea nostalgialla ja muistoilla.
Pikku-Fiatin äärellä on opittu ajamaan, sen takapenkillä on nahisteltu sisarusten kanssa ja sen moottoria on korjattu tien päällä jakoavaimella ja rautalangalla. Italialainen pikkuauto oli kotonaan niin Milanon muotikaduilla kuin kainuulaisen korpitienkin laidassa.
Vaikka 600-mallin valmistus Italiassa päättyi vuonna 1969, Pompannapin tarina jatkui lisenssivalmistajien kautta vielä pitkään ja vielä 1970-luvullakin Suomeen virtasi uusia ”Fiateja” espanjalaisen Seatin ja jugoslavialaisen Zastavan valmistamina.
Nykyisin Fiat 600 on rakastettu harrasteauto, joka saa vastaantulijat hymyilemään. Monelle suomalaisellekin Pikku-Fiat tuo muistoja ajasta, jolloin autoilussa oli vielä seikkailun makua ja viisi henkeä mahtui mutinoitta pieneen autoon – ja matka itse oli tärkeä siinä kuin päämääräkin.