Ottivatko "pitkätukkabeatlesit" lopulta vallan? – Maalaisliitosta tuli keskusta 60 vuotta sitten
Tänään perjantaina tulee kuluneeksi tasan 60 vuotta siitä, kun Maalaisliitto vaihtoi nimensä Keskustapuolueeksi. Nykyään puolueen nimi on virallisesti Suomen Keskusta rp.
Loikka kahden keskusta-nimen välillä 1988 oli melko lyhyt, kun taas paljon pidempi loikka oli hypätä maalaisliittolaisuudesta keskustapuoluelaisuuteen. Muutos tarkoitti tietyllä tavalla uutta aatteellista asennoitumista.
Aatteen peruspilarit ovat silti pitäneet koko pian 120-vuotisen historian ajan, maalaisliitto–keskustan vuosien 1963–1981 historiateoksen kirjoittanut historiantutkija, puolueen kansanedustajana ja ministerinäkin toiminut Tytti Isohookana-Asunmaa toteaa Suomenmaalle.
– Keskustalaisuus rakentuu edelleen samoille peruspilareille kuin maalaisliittolaisuus. Tietyt asiat, kuten kansanvaltaisuus, oikeudenmukaisuus, sosiaalinen vastuuntunto, aluepolitiikka, sivistys ja itsensä kehittäminen ovat ne asiat.
– Toivottavasti ne löytyvät myös uudesta periaateohjelmasta, Isohookana-Asunmaa muistuttaa.
Maalaisliitto perustettiin vuonna 1908 kahden vuonna 1906 perustetun puolueen liittyessä yhteen.
Aatteen oppi-isäksi noussut Santeri Alkio oli nuorsuomalaisten riveissä istunut Etelä-Pohjanmaan Nuorsuomalaisen Maalaisliiton ainoa kansanedustaja, joka löi hynttyyt yhteen Oulun ja Viipurin lääneissä vaikuttaneen Suomen Maalaisväestön Liiton kanssa. Suomen ensimmäisissä eduskuntavaaleissa 1907 Suomen Maalaisväestön Liitto oli saanut yhdeksän kansanedustajaa.
1908 järjestetyissä eduskuntavaaleissa maalaisliitto sai yhdeksän kansanedustajaa, 1909 jo 13. Puolue kasvoi tasaisesti autonomian ajalla nousten 1917 jo 26 edustajan puolueeksi. Suurempaa menestystä alkoi tulla Suomen itsenäistymisen jälkeen, kun 1919 kansanedustajia tuli jo 42. Eduskunnan suurimmaksi puolueeksi maalaisliitto nousi 1929 saaden peräti 60 edustajaa.
Suurimman puolueen paikan puolue otti seuraavan kerran vuonna 1948 ja uudestaan 1962.
Vuonna 1962 alkaneella vaalikaudella tilanne oli siis hyvä, ja voitto oli otettu maalaisliiton nimellä. Tätä taustaa vasten moni nimenmuutoksen vastustaja saattoi perustella vuonna 1965 vuoden 1966 eduskuntavaalien alla sitä, että menestynyttä nimeä ei pitäisi vaihtaa.
Isohookana-Asunmaan mukaan vastustus kumpusi kuitenkin eniten identiteetistä. Maalaisliittolaisuuteen oli totuttu ja nimi oli rakas.
Suurin osa puolueväestä päätyi nimenmuutoksen kannalle. Kuopion ylimääräisessä puoluekokouksessa 17. lokakuuta 1965 nimenmuutoksen puolesta äänesti 1036 puoluekokousedustajaa, muutosta vastaan äänesti 127 osallistujaa.
Syyt olivat tutkijan mukaan selvät.
– Ensinnäkin nimen vaihtaminen oli aika pitkä prosessi, ei mikään hetken mielijohde. 1960-luvun alussa ennen muuta Johannes Virolainen, josta tuli myös puolueen puheenjohtaja, mutta monet muutkin uudistusmieliset ja tulevaisuudesta kiinnostuneet alkoivat epäillä, että Maalaisliitto-nimi käy vanhanaikaiseksi kun rakennemuutos näytti voimistuvan ja voimistuvan.
1960-luvun voimakas rakennemuutos muutti Suomea peruuttamattomasti. Muutto kaupunkeihin oli voimakasta, ja elinkeinorakenne muuttui maatalousvaltaisuudesta kohti teollisuutta ja palveluita.
– Monet sitten miettivät, selviääkö puolue enää Maalaisliitto-nimellä taajamissa ja kaupungeissa.
Ratkaisu vaihtaa nimi oli Isohookana-Asunmaan mukaan ehdottoman oikea.
– Historia kyllä sen osoittaa. Voisin sanoa havaintonani sen, että se olisi voitu tehdä aiemminkin ja vähemmän dramaattisesti. Silloin ehkä ei olisi jälkikäteen tarvinnut niin paljon vastata kysymykseen siitä, miten keskusta on vain maalaisten ja maaseudun puolue.
Useampi etenkin nuormaalaisliittolainen järjestö oli jo ennen puoluetta ottanut käyttöön keskusta-nimen. Jo kesällä 1965 Maaseudun Nuorten Liitosta tuli Nuoren Keskustan Liitto.
Ensisijainen ajatus nimeksi oli Keskustaliitto, mutta se oli rekisteröity jo käyttöön ilmeisesti kiusana, etteivät maalaisliittolaiset voisi ottaa nimeä itselleen. Keskustaliittoa on väläytelty nimivaihtoehdoksi usein myöhemminkin.
Tällä hetkellä nimen ovat rekisteröineet keskustalaiset tahot, jotka ovat valmiita luovuttamaan nimen keskustan käyttöön, jos puolue näin toivoo.
Keskustapuolue oli luontevin valinta ykköstoiveen ollessa mahdoton toteuttaa.
Olisiko puolueen lempinimeksi voinut keskustaliiton tapauksessa tulla keli, kun keskustapuolueesta väännettiin kepu? Pohdittavaksi jää, kumpi olisi ollut mukavampi.
Muitakin nimivaihtoehtoja esitettiin. Niitä olivat ainakin Suomen Kansan Keskustavoimien Liitto, Kansan Keskusta, Kansan Keskustapuolue, Kansan Keskustaliitto, Demokraattinen Keskusta, Maalaisliitto – Kansanvaltainen keskusta, Maalaisliitto – Kansanliitto, Uudistuspuolue, Kansallinen Keskustaliitto, Maalaisliitto – kansanvaltainen keskusta ja Maalaisliitto – demokraattinen keskusta. Pitkille lisänimille tosin ei olisi ehkä ollut kannatusta, joten Keskustapuolue ja Keskustaliitto saivat helposti eniten kannatusta.
Keskusteluja oli yhtä aikaa päällä siis kaksi. Toisaalta se, pitäisikö nimi vaihtaa, toisaalta se, mikä nimi vaihtotilanteessa olisi.
Toisin kuin voisi olettaa, vanha maalaisliitto ei syntynyt puolustamaan maaseutua.
– Olen aina halunnut korostaa omien tutkimustulosteni perusteella sitä, että kun puolue syntyi, maaseutu–kaupunki -kysymys ei ollut lainkaan ajankohtainen, Isohookana-Asunmaa painottaa.
Puolueen alkuvaiheilta 1900-vuosikymmeneltä pitkälle vuosisadan puolivälin jälkeen selvä enemmistö ihmisistä asui maaseudulla, ja se oli päivänselvää kaikille puolueille.
– Ihmisiä kiinnostivat demokratiassa ja äänestyskäyttäytymisessä ihan muut asiat.
Keskustassa on Isohookana-Asunmaan mielestä jouduttu turhaan kärsimään siitä, että maalaisuuteen vetoamalla puoluetta on haluttu leimata jotenkin vanhanaikaiseksi, ”jo menneeksi” puolueeksi.
Maalaisliitossa ja keskustassa on kuitenkin oltu aina liikkeellä yleispuolueen monella kärjellä. Siksi puolue porskuttaa edelleen.
– Monissa muissa maissa oli maaseutupolitiikkaa korostaneita talonpoikaispuolueita, jotka ovat häipyneet politiikan kartalta pois. Keskusta on ollut niin paljon muuta. Aatepohja ja asialista on ollut muualla kapeampi kuin keskustalla täällä.
Keskustan historia on siis laajan kansanliikkeen ja monien kansankerrosten historiaa. Maaseutuväestön sivistys- ja osallisuusliikkeenä maalaisliitto ammensi suoraan aikansa tavallisten ihmisten elämänkokemuksesta ja yhteiskunnallisista tarpeista.
Maalaisliittolaisuus oli 1960-luvulla rakas oma aate monelle etenkin pitkäaikaiselle puoluetoimijalle, mutta se on ensisijainen katsomus useille keskustalaisille edelleen.
– Itsekin olen vielä näihin päiviin saakka kohdannut ihmisiä, jotka korostavat olevansa maalaisliittolaisia. Keskustaa kritikoidessaan he sanovat olevansa itse nimenomaan maalaisliittolaisia, Isohookana-Asunmaa kertoo.
– Maalaisliitto miellettiin aika tavalla vahvaksi aatteelliseksi puolueeksi.
Aatteellisuus ja tunne näkyivät vahvasti sekä ennen kokousta käydyissä keskusteluissa että Kuopion puoluekokouksen puheenvuoroissa, joissa nimenmuutosta vastustettiin. Isohookana-Asunmaan teoksessa Maalaisliitto-Keskustan historia 5: Virolaisen aika – Maalaisliitosta Keskustapuolue, 1963–1981 (WSOY 2006) on esimerkkejä pöytäkirjoihin kirjatuista puheenvuoroista, joissa vääjäämättömän edessä muistutettiin köyhän asiasta ja toisaalta oltiin ehkä vähän nurkkakuntaisia jössiköitä uuden maailman edessä.
– On kuin koti hävitettäisiin. Maalaisliitto on enemmän kuin poliittinen liike. Se on elämänkatsomus, Hilja Väänänen puhui puoluevaltuuskunnassa huhtikuussa 1965.
– Kenttää on lähdetty holhoamaan, Kerttu Saalasti moitti ja varoitti, että vastustajat huutavat maalaisliiton muuttavan kaupunkeihin.
Puoluekokouksenkin puheenvuoroissa oltiin sekä huolestuneita että luovia.
– Maalaisliitto ei aja enää köyhän asiaa, kuului eräs toteamus Isohookana-Asunmaan teoksen mukaan.
– Me emme halua pitkätukkabeatleseja emmekä partaniekkoja, sanaili yksi muutosta vastustaneista puheenvuoron pitäjistä.
Jännittynyt puoluesihteeri Pekka Silvola laski tarkasti kunkin puheenvuoron viestit. Vastustavalla kannalla oli 12 puhujaa, muutosta ajaneella kannalla puoluesihteerin helpotukseksi 52.
Silvolalle itselleen oli tärkeää, että nimi muutetaan vastaamaan vasemmisto–keskusta–oikeisto -jakoa. Uhkana oli maalaisliiton leimaaminen porvaripuolueeksi muiden ei-sosialististen puolueiden kylkeen.
Puheenjohtaja Johannes Virolainen muistutti, että Ruotsissa ja Norjassa agraaripuolueet olivat jo muuttaneet nimensä keskustapuolueeksi. Hän katsoi, että tavoitteena on poliittisen voimakkuuden säilyttäminen ilman suurempaa aatteellista uudelleenasemoitumista.
Nimenmuutokselle irvailtiin keskustan ulkopuolella eri tavoin.
– Maalaisliiton peitenimeksi vahvistettiin keskustapuolue. Maalaisliitto vaihtoi saviset kyntösaappaansa puolikenkiin, kokoomuslainen Uusi Suomi kirjoitti.
Tiettävästi pilapiirtäjä Kari Suomalainen alkoi ensimmäisenä käyttää keskustapuolueesta lyhennettyä kepu-nimitystä. Tämä nimi antoi mahdollisuuden puhua kepuleista ja kepulipelistä. Suomalainen irvaili myös uutta Suomen Keskusta -nimeä 80-luvun lopulla, mutta suokusta ei sentään jäänyt yleiseen käyttöön.
Tilaisuutensa nähnyt entinen maalaisliittolainen Veikko Vennamo nimitti pienpuolueensa 1966 uudelleen Suomen Maaseudun Puolueeksi. Vennamo onnistui nostamaan yhden hengen maaseutupopulistisen eduskuntaryhmänsä 18 hengen ryhmäksi vuoden 1970 vaaleissa ja uusimaan tuloksen vielä vuonna 1972. Tuolloin keskusta koki tappion, josta se pääsi takaisin kärkikahinoihin vasta vuosikausia myöhemmin.
Pitkällä aikavälillä keskusta kuitenkin toipui, ja vuoden 1991 veretseisauttavan vaalivoiton jälkeen se on ollut eduskunnan suurin puolue peräti neljällä vaalikaudella, enemmän kuin yksikään toinen puolue tällä kylmän sodan jälkeisellä ajanjaksolla.
Virallisesti Keskustapuolue-nimi tuli voimaan yhdistysrekisterissä 27. lokakuuta 1965. Vuoden 1966 vaalit menivät vielä melko hyvin, vaikka neljän paikan tappio tulikin ja ykköspuolueen asema menetettiin suurvoiton ottaneille sosiaalidemokraateille.
Suuret ikäluokat alkoivat tulla 21 ikävuoden äänestys- ja vaalikelpoisuusikään, hyvinvointivaltion rakentaminen oli vauhdissa, uutta lainsäädäntöä tehtiin paljon. Nimensä muuttanut keskusta oli yhä suuri.
– Jos siinä tilanteessa olisi oltu vanhalla nimellä eikä tavoiteohjelmia olisi uudistettu tai keskustalaisia periaatteita korostettu uudella tavalla, kyllä olisi ollut vaikeaa, Isohookana-Asunmaa arvioi.
– Vaikea tilanne näkyi vaaleissa 1970 ja 1972. Silloin oli kyse siitä, voittaako modernisaatio puolueessa vai pysytäänkö ikään kuin talonpoikaisliikkeenä.
Isohookana-Asunmaa oli jo 1965 mukana maalaisliiton nuorten toiminnassa. Kuopion puoluekokousta hän ei vielä päässyt todistamaan, mutta aktiivisesti politiikkaa seuranneena hän muistaa nuo ajat hyvin.
Vuoden 1968 kunnallisvaaleissa hän ei alle 21-vuotiaana vielä päässyt ehdolle, mutta kirjastolautakunnassa hän aloitti vuonna 1969. Ylioppilaskunnan edustajistoonkin hän pääsi noihin aikoihin. Sittemmin ura vei muun muassa eduskuntaan vuosiksi 1983–2003 ja kulttuuriministeriksi Ahon hallitukseen 1991–1995.
Hän on pohtinut paljon keskustan kannatusongelmaa etelän kaupungeissa. Nimenvaihdos 1965 ei ollut mikään taikaisku kaupunkeihin pääsyyn.
Myös politiikanteon tapa on keskustan heikoilla alueilla erilainen kuin vahvoilla alueilla, toisaalta heikon kannatuksen alueille ei ole panostettu tarpeeksi.
Keskusta on menettänyt paljon, kun siltä on kadonnut kattava maakuntalehtien verkosto, toisaalta ihmisyysaatetta haastaa jo paikkansa ottanut tekoäly, Isohookana-Asunmaa painottaa. Tulevaisuuden suuriin kysymyksiin keskustalaisuudestakin on löydettävä vastaukset.
– Kun takana on vahva yleissivistys, voi olettaa, että pärjää ainakin paremmin kuin jos menisi suin päin tekoälyn mukana miettimättä, miltä alustalta tieto on napattu.
– Emme saisi tehdä niitä virheitä, joita tehtiin älypuhelinten vastaanotossa ja tulossa ihmisten arkeen.