Oli vielä pimeää, kun Kseniia heräsi kovaan ääneen – Siitä alkoi Ukrainan sota ja pakomatka Suomeen
Vuoden 2022 alussa ukrainalainen Olha Hryshtshenko asui miehensä ja kahden lapsensa kanssa Makarivissa, lähellä pääkaupunki Kiovaa. Olha ja hänen miehensä Oleh pyörittivät omaa kuntosalia, ja Olha jakoi terveellistä elämäänsä myös Instagram-tililleen: ravitsevaa ruokaa, liikuntaa ja muita arkisia kuulumisia.
Helmikuussa elämää kuitenkin kohtasi kriisi, kun Olha ja hänen miehensä päätyivät avioeroon 16 vuoden yhdessäolon jälkeen.
Erosta oli kulunut vasta kaksi viikkoa ja pari asui vielä yhdessä, kun he 24. helmikuuta heräsivät aamuyöllä puhelinsoittoon. Tuttava kertoi, että venäläisjoukkoja oli hyökännyt Ukrainaan.
Olha ja Oleh eivät heti hahmottaneet, mitä tarkalleen oli tapahtumassa, olihan Itä-Ukrainassa sodittu jo vuosikausia. Kaksi päivää he jatkoivat elämää ja tekivät töitä tavalliseen tapaan.
Pian hyökkäyksen laajuus kuitenkin selvisi heillekin, ja mies halusi viedä perheen turvaan. Olhan vanhemmat olivat asuneet Suomessa jo kymmenen vuotta, joten kohde oli selvä.
Lauantaiaamuna mies lähti ajamaan Olhaa sekä perheen 8-vuotiasta tytärtä ja 5-vuotiasta poikaa kohti rajaa. Matka olisi yleensä vienyt viisi tuntia, mutta päätiet olivat tukossa, joten matkaa oli tehtävä pikkuteitä pitkin.
Perhe yöpyi sukulaisten luona ja saapui sunnuntaina rajan lähelle, jossa odotti 20 kilometrin autojono. Oleh jätti Olhan ja lapset odottamaan rajan ylitystä ja lähti itse sukulaisten luo Länsi-Ukrainaan.
Bussissa vietetyn yön jälkeen Olha ja lapset pääsivät ylittämään rajan Puolaan. He yöpyivät puolalaisperheen luona, jonka kanssa heistä tuli ystäviä. Olhan isä tuli perhettä vastaan Tallinnaan, ja viiden päivän matkanteon jälkeen he pääsivät perille Suomeen.
Siinä vaiheessa venäläiset tankit olivat jo vyöryneet Makariviin. Venäjän joukot miehittivät puolet taajamasta noin kuukauden ajaksi. Vaikka moni ehti paeta, miehityksen jäljiltä löydettiin myöhemmin 200 siviilin ruumiit.

Pari vuotta sitten Kseniia Samoilova asui miehensä sekä koiran ja kahden kissan kanssa Harkovassa.
Hän työskenteli kondiittorina omassa yrityksessään, jossa hän myi taidokkaasti koristeltuja piparkakkuja. Autojen parissa työskennellyt aviomies mietti myös oman yrityksen perustamista.
Vapaa-ajalla Samoilova ulkoili koiran kanssa, urheili ja teki miehen kanssa metsäretkiä. Haaveissa oli myös perheen perustaminen.
– Se oli normaalia, iloista elämää. Paljon suunnitelmia, paljon unelmia, Kseniia kuvailee.
Vuodenvaihteessa 2021–2022 uutiset täyttyivät Suomessakin siitä, kuinka Venäjä kokosi Ukrainan rajalle kalustoa ja laukoi uhkaavia kommentteja. Harkovasta on Venäjän rajalle linnuntietä vain kolmisenkymmentä kilometriä. Siellä kuitenkin elettiin edelleen ihan normaalia elämää.
Kseniian mies kyllä seurasi internetistä tapahtumia. Hän huolestui erityisesti siitä, kun Vladimir Putin ilmoitti helmikuussa tunnustavansa Itä-Ukrainan ”kansantasavaltojen” Donetskin ja Luhanskin itsenäisyyden. Kseniia sen sijaan ei uskonut, että Venäjä oikeasti tulisi rajan yli.
– Minulla oli pinkit silmälasit, hän kuvailee.
Oli vielä pimeää, kun Kseniia heräsi kovaan ääneen. Hän ei tiedä vieläkään, mikä se oli – ehkä talon yli lentänyt raketti tai hävittäjä. Tuolloin hän ei kuitenkaan halunnut ajatella, että mikään olisi vialla, ja yritti nukahtaa uudestaan.
Vähän myöhemmin Kseniia ja hänen miehensä heräsivät ystävän soittoon. Tämä kertoi, että Venäjä ampuu raketteja Harkovaan ja muihin kaupunkeihin. Kseniia muistaa, kuinka he avasivat ikkunan, ja jostain kuului räjähdysten ääniä. Hän ymmärsi, että sota on alkanut.
Kseniia keräsi kokoon passit ja muut tärkeät dokumentit ja yritti selvittää, mitä heidän pitäisi tehdä ja minne mennä suojaan. Hän ei halunnut jäädä kerrostalon ylimmässä kerroksessa sijaitsevaan asuntoon, joten pari lähti sukulaisten luo, joilla oli omakotitalo.
Lähipäivinä kauppoihin oli pitkät jonot ja hyllyt ammottivat tyhjinä, kun ihmiset hamstrasivat varmuuden vuoksi ruokaa varastoon.

Venäjän pahin hyökkäys Harkovaan tuli muutaman päivän kuluessa. Sukulaisten talo, jossa Kseniia ja hänen miehensä yöpyivät, sijaitsi lähellä monta tärkeää infrastruktuurikohdetta, joita Venäjä yritti tuhota. Raketteja ammuttiin niin lähelle, että ne räjähtäessään valaisivat koko huoneen.
Kseniia ei pystynyt stressiltään syömään tai juomaan.
– Soitin isälle ja sanoin, että rakastan sinua. En tiedä, mitä huomenna tapahtuu, mutta rakastan sinua, hän muistelee.
Kseniian isä pelkäsi tyttärensä puolesta ja haki maaliskuun alussa Kseniian ja tämän miehen luokseen Ljubotiniin, noin 30 kilometrin päähän Harkovasta. Siellä oli rauhallisempaa, mutta iskut saattoivat silti tulla lähelle.
Pariskunta asui Kseniian isän luona muutaman kuukauden. Mies kävi edelleen töissä Harkovassa, ja Kseniiakin pystyi jatkamaan kondiittorin työtään. Hän kuitenkin pelkäsi olla yksin kotona, kun isä ja mies olivat molemmat töissä. Isä ei pitänyt siitä, että Kseniia joutui pelkäämään, ja oli sitä mieltä, että hänen pitäisi lähteä pakoon.
Kesäkuussa Kseniia, hänen miehensä ja lemmikit lähtivät. Kohteeksi valikoitui Suomi, jossa miehen eräs ystävä asui. Kseniian mies sai vaikeiden selkäongelmiensa vuoksi poistua maasta.
Pariskunta matkusti ensin junalla Lviviin. Kseniia pelkäsi koko matkan, että Venäjän isku osuisi junaan. He kuitenkin pääsivät rajan yli, ja Puolan ja Baltian maiden kautta matka jatkui Suomeen.
Olha seurasi Ukrainan tapahtumia maasta lähdettyään muun muassa Telegramin välityksellä. Sovelluksen kautta makarivilaiset varoittelivat toisiaan venäläisten liikkeistä.
Suomessa hän sai nopeasti töitä tyttärensä uudesta koulusta ukrainalaisoppilaiden avustajana. Opettajan työstä hänellä oli kokemusta jo Ukrainasta. Kesällä Olha lapsineen pääsi muuttamaan vanhempiensa luota omaan vuokra-asuntoon.
Elämä muuttui parissa viikossa kokonaan. Samaan aikaan kun Olha oli pakolainen uudessa maassa, hän kävi myös edelleen läpi tuoretta avioeroa. Hän kuitenkin sopeutui Suomeen paremmin kuin moni muu ukrainalainen, joka päätyi ennen pitkää palaamaan kotimaahan.
– Olen kiitollinen Jumalalle siitä, mitä elämässäni on. Hän tietää, kuinka paljon minulle voi antaa, että jaksan kestää sen. Olen kiitollinen myös itselleni, että en tunne itseäni uhriksi. En koe sellaisia tunteita, että tämä ei ole reilua – että sota ei ole reilua, avioero ei ole reilua, Olha sanoo.
Hän on nyt 37-vuotias ja asuu Keravalla lastensa kanssa.
– Minulla olisi niin paljon syitä juoda, jäädä kotiin ja olla tekemättä mitään. Mutta kun olen päässyt kaikesta tästä yli, olen vain että okei, mitä seuraavaksi, Olha sanoo ja esittää käärivänsä hihat.

Olha jäisi Suomeen mielellään pysyvästi ja haluaisi myös lastensa saavan suomalaisen koulutuksen.
Lapsille sopeutuminen on kuitenkin ollut hankalampaa, ja he ikävöivät Ukrainaan. Viime kesänä lapset viettivät kuukauden isänsä luona Ukrainassa. Isää ei ole vielä kutsuttu rintamalle, ja hän pyörittää edelleen kuntosalia Makarivissa.
Hakiessaan lapsia takaisin Suomeen Olha yöpyi ystävän luona Kiovassa. Oli outoa kokea, kuinka ihmiset elivät tavallista elämää samalla, kun ilmahälytykset soivat.
– Tuntui, kun olisin ollut jossain kauheassa elokuvassa tai toisella planeetalla, hän kuvailee.
Olha työskentelee nyt koulunkäynnin ohjaajana ja opettelee samalla suomea. Hän on löytänyt uusia kiinnostuksenkohteita ja vapaa-ajallaan esimerkiksi maalaa, lukee ja soittaa pianoa. Keravan ukrainalaiset myös pitävät yhdessä pop up -kahvilaa, jonka tuotot menevät Ukrainan armeijan tukemiseen.
Olha on tyytyväinen elämäänsä Suomessa, vaikka hän ikävöikin Ukrainaa, sinne jääneitä ystäviä ja sitä, kuinka tuttua kaikki on. Tulevaisuudessa hän haaveilee tavallisesta elämästä, johon kuuluisi omaa aikaa ja matkustelua, ehkä jossain vaiheessa myös uusi kumppani.
Kseniia ja hänen miehensä asuivat ensin ukrainalaisten tuttavien luona Helsingissä, kunnes saivat asunnon Kirkkonummelta. Mies sai tuttavien kautta jo viikon päästä töitä rakennusmiehenä.
Kseniialla oli Suomessa alkuun vaikeaa muun muassa kielimuurin takia. Loppukesästä hän löysi ukrainalaisia pakolaisia auttavan Kaivo Espoo -yhdistyksen toiminnan, tutustui uusiin ihmisiin ja aloitti myös kielikurssin. Suomen oppiminen on ollut hänelle tärkeää, ja haastattelunkin hän antaa kokonaan suomeksi.
Kseniia haluaisi tehdä töitä eläinten parissa ja suunnittelee aloittavansa syksyllä eläintenhoitajan opinnot. Hänellä on Ukrainasta eläinlääkärin tutkinto, ja Suomessakin jo pari alan työharjoittelua. Tulevaisuudessa hän haluaisi ehkä perustaa taas oman yrityksen, vaikkapa päiväkodin koirille. Jollain tavalla hän haluaisi myös auttaa muita ukrainalaisia.
Sukulaiset ja ystävät ovat Ukrainassa, ja Kseniiaa huolestuttaa heidän puolestaan. Hän haluaisi päästä tapaamaan isäänsä, jota ei ole nähnyt kahteen vuoteen, mutta isän mielestä Harkovassa on nyt liian vaarallista vierailulle.
Toistaiseksi 27-vuotiaan Kseniian ja hänen miehensä koti on Suomessa.
– Kukaan ei tiedä, milloin sota loppuu. Nyt olemme Suomessa ja asumme Suomessa. Sitten – en tiedä vielä.