Neuvostoupseerin surma Helsingissä säikäytti Suomen johdon, kun maa eli muutenkin kuin veitsi kurkulla – Tapaus ei koskaan selvinnyt
Marraskuinen yö Suomessa on pimeä. Niin se oli myös Helsingin Lauttasaaressa marraskuun 3. päivän ensitunteina vuonna 1944.
Tuolloin hieman ennen kello kahta yön pimeydessä kajahti neljä laukausta. Sen seurauksena paikalle jäi kuolleena makaamaan neuvostoliittolainen kapteeni Ivan Belov.
Belovin seurassa olleiden puna-armeijan sotilaiden mukaan laukaukset oli ampunut joku suomalainen, joka oli paennut yön pimeyteen.
Tapaus oli valtava kriisi. Jatkosota Neuvostoliiton ja Suomen välillä oli päättynyt vain kaksi kuukautta aikaisemmin. Suomen pääkaupungin Helsingin ytimessä hotelli Tornissa majaansa piti liittoutuneiden valvontakomissio.
Ulkopolitiikassa elettiin äärimmäisen herkkiä aikoja. Suomi oli kuin veitsi kurkulla.
Puna-armeija kuskasi sotilasjoukkojaan Porkkalan alueelle, jonka Suomi oli joutunut rauhansopimuksessa vuokraamaan Neuvostoliitolle 50 vuodeksi.
Porkkalaan oli Belovkin menossa, kunnes tuli ammutuksi. Tapauksesta tulee kuluneeksi tasan 80 vuotta.
Valvontakomissio lähetti heti aamulla Suomelle Belovin murhasta nootin. Komissio piti surmaa poliittisena.
Suomen valtiojohdossa se otettiin heti hyvin vakavasti. Olihan tilanne herkkääkin herkempi. Arveltiin, että puna-armeijan kapteenin surma keskellä Helsinkiä saattaisi laukaista arvaamattomia kehityskulkuja, jopa aseellisen konfliktin.
Pääministeri Urho Castrenin hallitus määräsi tapauksesta ennennäkemättömän murhatutkinnan.
Resursseja ei säästelty. Rahaa ja poliisin henkilökuntaa upotettiin siihen niin paljon kuin tarve vaati. Tutkintaa valvomaan perustettiin kolmen ministerin johtama toimikunta.
Valvontakomissio määräsi, että tutkinnan etenemisestä piti raportoida päivittäin suoraan hotelli Torniin.
Viranomaiset lupasivat ratkaisevasta vihjeestä myös huiman 300 000 markan palkkion. Se oli kuitenkin turha lupaus, sillä Belovin murhasta ei saanut kertoa julkisuuteen mitään.
Suomessa vallitsi sotasensuuri. Tiedotusvälineet olivat tapauksesta hiirenhiljaa, vaikka huhut kiersivät. Julkista vaitioloa vaati myös valvontakomissio.
Valtavalla volyymilla tehtyjen tutkimusten lopputulos oli nolla.
Belovin murhaaja ei koskaan selvinnyt. Mitään varmaa selitystä sille ei koskaan löydetty.
Osaltaan tutkimuksia vaikeutti se, etteivät neuvostoliittolaiset suostuneet kovin helposti yhteistyöhön suomalaisten rikostutkijoiden kanssa.
Suomalaiset epäilivät Belovin murhaa neuvostoliittolaisten sotilaiden sisäiseksi välienselvittelyksi.
Ilmassa lensivät myös epäilyt siitä, että kyse olisi ollut Neuvostoliiton tahallisesta provokaatiosta. Arveltiin, että Belovin murha olisi suurvallalle tekosyy miehittää koko Suomi, samaan tapaan kuin se oli oikeuttanut talvisodan väitteillään Mainilan laukauksista.
Valvontakomission kiinnostus Belovin murhatutkintaan kuitenkin loppui vähitellen kesään 1945 mennessä, kun Suomessa vaihtui hallitus ja kommunistit saivat vallan valtiollisessa poliisissa Valpossa.
Tietokirjailija Risto Niku kirjoitti vuonna 2003 julkaistussa teoksessaan Kuka ampui kapteeni Belovin?, että Belovin murha oli lopulta suomalaissotilaan humalapäissään tekemä järjetön ja sattumanvarainen tapahtuma.
Nikun kertoi aikalaistodistuksen perusteella, että humalassa ollut suomalainen luutnantti raivostui, kun ei päässyt Porkkalan tukikohtaan menneen neuvostosotilaiden kolonnan kyytiin. Sen vuoksi hän ampui vimmoissaan viimeisessä hevoskärryssä kuorman päällä olleen Belovin.
Niku kertoi tietävänsä Belovin murhaajan nimen, mutta hän ei paljastanut sitä yksityisyyden suojaan vedoten. Hänen mukaansa Belovin murhaaja teki myöhemmin uran Helsingin kaupungilla ja valtion virkamiehenä. Mies kuoli Nikun mukaan vuonna 1987.