Muistokirjoitus: Keskustaikoni Marjatta Väänänen oli aatteellinen tahtonainen ja kuohunnan vuosien kulttuuriministeri
Keskustan pitkäaikainen kansanedustaja, ministeri ja vaikuttaja Marjatta Väänänen menehtyi pitkäaikaiseen sairauteen 97-vuotiaana 16. lokakuuta Helsingissä.
Elokuun 9. päivänä 1923 Jyväskylässä syntynyt Marjatta Väänänen sai elää pitkän ja rikkaan elämän.
Nuori Marjatta kasvoi itsenäisyytemme alkuvuosien mukana Turussa ja Helsingissä. Lukiolaisena hän kohtasi sotavuodet. Jälleenrakennusvuosina hän opiskeli maisteriksi ja avioitui.
Kun Suomea muovattiin hyvinvointivaltioksi, hän perheenäitinä hoiti kolmea lastaan, astui politiikkaan toimittajana, sitten monipuolisena yhteiskunnallisena vaikuttajana.
Väänänen kasvoi kulttuurikodissa, jossa myös talonpoikaiset arvot tunnustettiin. Päätoimittaja, opetusneuvos Urho Kittilän siirryttyä Jyväskylästä Turkuun Marjatta oli kaksivuotias.
Kittilät olivat tyytyväisiä päästessään ”kotiin”. Isä Urho oli kotoisen Kosken Kittilästä, ja Koskesta tulikin kaupunkilaiskodissa asuneelle Väänäselle pysyvästi tärkeä paikka.
Urho Kittilän siirryttyä Suomenmaan palvelukseen Turku vaihtui Helsingiksi.
Kodin monipuolinen kulttuuri- ja taideharrastus sekä vanhempien kiinnostus politiikasta vaikuttivat syvästi kouluikäiseen Marjattaan. Hän vaali myöhemmin isänsä perintöä monin tavoin ja mielellään muisteli häneltä saamiaan ”kultajyviä”.
Kosken vaikutusta lienee ollut se, että Väänäsestä tuli luja maaseudun naisen aseman puolustaja.
Yhdessä Maalaisliiton naisten puheenjohtaja Kerttu Saalastin kanssa hän alkoi jo 1950−1960-lukujen taitteessa ajaa äidinpalkkalakia. Maalaisliiton naistoimintaan hän tutustui tullessaan isänsä perustaman Maalaisliiton Sanomakeskuksen palvelukseen.
Kielitaitoisena hän avusti maalaisliittolaisia ennen muuta puolueen pohjoismaisessa yhteistyössä, jota hän myöhemmin parlamentaarikkona piti hyvin arvokkaana työnä.
Hänen ensimmäinen ulkomaanmatkansakin oli toimia tulkkina Ruotsissa maalaisliiton naisten puheenjohtaja Aino Luostarisen seurassa.
Kun kansanedustajaksi valittu Hilja-anoppi asui Väänäsillä, tuli päivänpolitiikka sitäkin kautta hänelle läheiseksi.
Väänänen oli isänsä ja Jouko-puolisonsa tavoin ahkera kirjoittaja ja tunnollinen toimittaja, muun muassa Kotiliedessä. Vuonna 1970 hän siirtyi Meijeriteollisuuden tiedotustoimistoon.
Vuonna 1972 hänet valittiin Valioon osastopäälliköksi ja sittemmin tiedotusosaston johtajaksi. Samanaikaisesti hän osallistui pääkaupunkiseudulla aktiivisesti keskustapuolueen toimintaan.
Marjatta Väänäsen yhteiskunnallinen työ naisen aseman parantamiseksi oli määrätietoista ja monipuolista: Naisjärjestöjen Keskustaliitosta, Väestöliitosta, Alli Paasikivi -seurasta, Marttaliitosta Maailman Maaseutunaisten Liittoon.
Merkittävin työsarka oli kuitenkin keskustanaisten puheenjohtajuus vuosina 1970−1985, josta seurasi puolueen varapuheenjohtajuus vuoteen 1986 saakka.
Väänäsen onnistui päästä Uudeltamaalta kansanedustajaksi vasta kolmannella yrittämällä vuonna 1975.
Hänen asemansa keskustapuolueessa oli tarmokkaan naisjärjestötyön ansiosta kuitenkin niin vahva, että hänet valittiin 1972 syyskuussa Sorsan hallituksen toiseksi opetusministeriksi.
Kun hän tuli neljän vuoden kuluttua opetusministeriksi Miettusen III hallitukseen, hän oli vihdoin kansanedustaja.
Kolmannen kerran Väänänen oli valtioneuvoston jäsenenä Sorsan III hallituksessa sosiaali- ja terveysministerinä. Kansanedustajuus päättyi vuonna 1991, jolloin hän ei enää asettunut ehdolle.
Väänänen lukeutui keskustapuolueessa niin sanottuun V-linjaan, maltilliseen oikeistosuuntaan. Hän torjui päättäväisesti leviävää vasemmistohuumaa Yleisradion hallintoneuvostossa ja vaikutti kuohunnan vuosina pääjohtaja Eino S. Revon pakkolomautukseen.
Kulttuuriministerinä Väänänen etsi tulilinjalla tasapainoa jarruttamalla kulttuuriväen poliittista radikalisoitumista. Väänänen ei pelännyt puolustaa kansallista, omaehtoista kulttuuria ja nousta radikalisoitunutta kulttuuriväkeä vastaan senkään uhalla, että vasemmisto yritti saada tukea presidentti Kekkoselta.
Väänänen sai lempinimen ”Viikate-Väänänen”. Toisaalla häntä tituleerattiin ”hallituksen ainoaksi mieheksi”. Väänänen sai vastaansa myös Teiniliiton radikaalin koululaisnuorison ja pöydälleen selviteltäväksi Pirkkalan koulukokeilun sekä tiedeyhteisön kummalliset Tandem-tutkimukset.
Koulutuspolitiikassa Väänänen korosti alueellisten erityisolojen huomioon ottamista ja muistutti jatkuvan koulutuksen periaatteen merkityksestä.
Hajaantuneen keskustapuolueen johdossa Väänänen oli liki ainut, joka ei kannattanut Ahti Karjalaisen presidenttiehdokkuutta. Hän teki kokemastaan painostuksesta huolimatta näkyvästi työtä Johannes Virolaisen presidenttiehdokkuuden hyväksi.
Väänänen pääsi vihdoin sosiaaliministerinä valmistelemaan hänelle tärkeää äidinpalkka- eli lasten kotihoidontukilakia, mutta ei ehtinyt saada sitä eduskuntaan pääministerin vastustettua hanketta.
Väänäsen toinen painopistealue tuolloin oli vanhushuolto, ja kolmas toimialue oli alkoholiasioiden hoito. Raittiusnaisena hän halusi tiukennuksia lakiin.
Väänänen oli päättäväinen, hillitty, joskus jopa viileä poliitikko, joka ei puhuessaan kiihtynyt eikä korottanut ääntään. Hän johti kokoukset säntillisesti.
Puhujana hän oli selkeä ja innostava. Hän tunsi ”pöytätavat” hyvin ja otti huomioon kulloisenkin toimintaympäristön.
Kun kerran kyyditsin häntä Yli-Iihin keskustan juhlaan, hän pyysi minulta tapansa mukaan luonnehdintaa paikasta, johon olimme menossa, kuunteli tarkoin ja sitten kysäisi: ”Onkohan matkan varrella mahdollisuutta vaihtaa pukua?”
Hän oli puhekiertueella, ja sillä kertaa hänen yllään oli aniliininpunainen jakkupuku, jonka hän halusikin vaihtaa tummasävyiseen asuun.
Tunsin paikkakuntaa sen verran hyvin, että osasin ohjata autoni sivupolulle. Heinäladossa vaihtui asu ja juhlapuhuja astui tyytyväisenä juhlaan.
Väänäsellä oli pitkän uransa aikana lukuisia yhteiskunnallisia luottamustehtäviä. Hänelle myönnettiin vuonna 1994 ensimmäisenä naisena ministerin arvonimi.
