Monelle sotalapselle vaikeinta oli kotiinpaluu – osa jäi vieraaseen maahan vuosiksi
Suomesta lähetettiin talvi- ja jatkosodan aikana lähes 80 000 lasta turvaan muihin Pohjoismaihin. Joillekin heistä oleskelu naapurimaissa jäi vain kuukauden tai parin mittaiseksi vierailuksi, mutta suuri osa lapsista asui kasvattiperheissä tai lastenkodeissa pitkään.
Historiantutkija Tuomas Laine-Frigren keskittyy syksyllä ilmestyneessä Sotalasten monet elämät -kirjassaan juuri niihin lapsiin, joiden poissaolo kotoa venyi lopulta vuosien mittaiseksi. Heille suurin elämänmuutos saattoi olla kotiinpaluu.
Laine-Frigrenin kirjaansa haastattelema Anssi Palma asui sisarineen Ruotsissa neljä vuotta. Kasvattikodissa, idyllisessä Berghemin pappilassa Viskanjoen rannalla, lapsia rakastettiin ja heitä kannustettiin lukemaan sekä harrastamaan. Anssi oppi kirkkoherran perheessä soittamaan pianoa ja urkuharmonia.
Kesäkuussa 1946 sisarusten oli palattava Suomeen. Perheen vanhemmat olivat sodan aikana eronneet, ja isä oli lähtenyt Ruotsiin elatusmaksuja pakoon. Lapset muuttivat isovanhempiensa kotiin, jossa äiti kävi heitä silloin tällöin katsomassa.
– Hyvästä huolenpidosta saavuimme ympäristöön, missä kukaan ei välittänyt, teimmekö läksymme, pesimmekö hampaamme, olimmeko ruoka-aikoina kotosalla, koska menimme, koska tulimme, Palma muistelee kirjassa.
Laine-Frigrenin mukaan sotien aikaiset lastensiirrot ovat jääneet Suomessa muun sotahistorian tutkimuksen varjoon.
Sotien jälkeisinä vuosikymmeninä sotalapsia pidettiin yksinomaan onnekkaina, olivathan he päässeet sodan jaloista turvaan vauraisiin naapurimaihin. Suomeen jääneet olivat kärsineet enemmän, ja sotalapsista tuntui, ettei heillä ollut oikeutta puhua kokemuksistaan ainakaan negatiiviseen sävyyn.
Sotalapset alkoivat järjestäytyä yhdistyksiksi 1990-luvulla. Samoihin aikoihin käynnistyi myös lastensiirtoja käsittelevä historiantutkimus. Syvällinen kiinnostus aihetta kohtaan on jäänyt Laine-Frigrenin mukaan kuitenkin puuttumaan.
Nyt nuorimmatkin sotalapsista ovat yli 80-vuotiaita. Lapsuuden tutkimukseen erikoistunut Laine-Frigren haastatteli kirjaansa varten heistä seitsemäätoista. Lisäksi hän käytti tutkimusaineistonaan kirjeitä, lehtiartikkeleita, aikalaiskirjallisuutta ja arkistolähteitä.
Kun Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen 30.11.1939, Ruotsissa virisi heti vahva myötätunto ja auttamishalu naapurimaata kohtaan. Laine-Frigrenin mukaan lasten siirtäminen turvaan sodan jaloista olikin alun perin ruotsalaisten idea.
Suomalaisista puolueista Maalaisliitto suhtautui ajatukseen penseästi. Sen mukaan lastensiirroille ei ollut tarvetta, sillä elintarvikepula ei ollut uhkaava ja sisämaasta löytyisi paljon turvallisia alueita siviileille.
Niinpä väestönsiirroista vastannut maalaisliittolainen ministeri Juho Koivisto ilmoitti, ettei Suomi lähettäisi lapsia ulkomaille. Laine-Frigren kuitenkin epäilee, etteivät lastensiirron poliittiset puuhamiehet Eljas Erkko ja Karl-August Fagerholm koskaan välittäneet Koiviston ilmoitusta ruotsalaisille.
Kun korkea-arvoinen ruotsalaisvaltuuskunta matkusti 10. joulukuuta 1939 Suomeen, asiat alkoivat edetä pikaisella aikataululla. Nimekäs ryhmä vaikuttajia yhteiskunnan eri aloilta ryhtyi organisoimaan evakuointeja.
Helsinkiin perustettiin Pohjoismaiden Suomen avun keskus, joka sai nopeasti pystyyn paikalliskomiteoiden verkoston. Laiva- ja junamatkoille rekrytoitiin sata vapaaehtoista saattajaa, joiden tehtävänä oli huolehtia ilman äitiä matkustavista lapsista.
Ruotsissa asian ottivat omakseen erityisesti järjestötyöhön tottuneet naiset. He julkaisivat lehti-ilmoituksia ja vetoomuksia, joissa pakolaisille etsittiin majapaikkoja ja vaatteita.

Ensimmäiset sotalapset matkustivat Tukholmaan jo joulukuun puolivälissä Arcturus-laivalla. Tammikuussa siirryttiin pommitusten pelossa käyttämään junia.
Laine-Frigrenin haastattelemien sotalasten muistot Ruotsissa viettämästään ajasta ovat lähinnä positiivisia.
– Se oli kuin satu mihin saavuin, asunto kuudennessa kerroksessa Tukholman Gärdetillä. Minulla oli oma huone ja katselin sieltä iltaisin Tukholman valoja, Kotkasta kotoisin oleva Aune Piiparinen muistelee kirjassa.
Monet lapsista olivat lähtöisin vähävaraisista perheistä ja pääsivät Ruotsissa nauttimaan huomattavasti kotimaata paremmasta elintasosta. Tiedossa kuitenkin on, että joissakin perheissä lapsia laiminlyötiin tai heillä teetettiin liikaa töitä.
– Täällä juoraan ja kirotaan mulle – – jos ei jaksa tehdä niin paljo niin huudetaan, alavutelainen poika kirjoitti äidilleen kasvattikodistaan.
Laine-Frigrenin mukaan ulkomaille lähetetyillä lapsilla ei ollut siirtojen alkuvuosina turvanaan minkäänlaista lainsäädäntöä, vaan he olivat kasvattiperheidensä hyväntahtoisuuden armoilla.
Ruotsalaisen käytännön mukaan viranomaisilla oli velvollisuus tarkastaa vain lastenhoidosta rahallista korvausta saavat lastenkodit. Suomalaislapsia koteihinsa majoittaneet yksityishenkilöt ja perheet jäivät kontrollin ulkopuolelle.
Niinpä osa perheistä vain ilmaantui avustuskomitean toimipisteelle jonottamaan omaa kasvattilasta. Suomalaiskasvatista ei tarvinnut tehdä ilmoitusta edes oman kunnan lastensuojelulautakunnalle.
Talvisodan aikana Ruotsiin ehdittiin lähettää noin 8 000 lasta, Tanskaan ja Norjaan muutamia satoja. Laine-Frigrenin mukaan avustustoimintaa siivitti yhteispohjoismainen solidaarisuuden ja demokratian puolustamisen henki.
Jatkosodassa tilanne oli mutkikkaampi, sillä Suomi taisteli nyt natsi-Saksan rinnalla ja eteni vanhan rajan yli syvälle Itä-Karjalaan.
– Pohjoismaisten suhteiden kannalta asetelma oli diplomaattisesti, poliittisesti ja moraalisesti herkkä, Laine-Frigren kirjoittaa.
Länsiliittoutuneet eivät antaneet Ruotsin jatkaa ruoka- ja vaateapuaan Suomelle. Sen vuoksi lastensiirroista muodostui jatkosodan aikana länsinaapurista saadun humanitaarisen avun kärkihanke.
Kaikki eivät siirroista vieläkään pitäneet. IKL arvosteli lasten ”myymistä” Ruotsiin ja piti sitä sosiaalidemokraattien ja ruotsinkielisen eliitin hankkeena.
Maalaisliiton eteläpohjalaisiin voimahahmoihin kuulunut Artturi Leinonen epäili, että ruotsalaiset yrittivät täyttää tyhjenevää maaseutuaan suomalaisilla lapsilla.
– Mutta siitä olisi tehtävä nopiasti loppu. Jos eivät ruotsalaiset jaksa puuhata itte ittellensä jälkeläisiä, niin olkohot ilman, Leinonen kirjoitti Ilkassa nimimerkillä Karhuvainion Esa.
Laine-Frigrenin mukaan Leinosen ja muiden vastustajien mielipiteillä oli Etelä-Pohjanmaalla vaikutusta, sillä ne saivat jotkut äidit perumaan koko hankkeen.

Pelko lasten ruotsalaistumisesta osoittautui aiheelliseksi. Kun sota viimein loppui ja sotalapsia alettiin laajamittaisesti kotiuttaa, 15 000 lasta oli asunut Ruotsissa 2–5 vuotta tai jopa kauemmin.
Laine-Frigren kiinnittää kirjassaan huomiota siihen, että kansainvälisesti vertailtuna Suomesta oli lähetetty ulkomaille poikkeuksellisen paljon pieniä lapsia. Jopa 1–2-vuotiaita oli laitettu matkaan ilman vanhempiaan.
He olivat Ruotsin-vuosinaan luonnollisesti unohtaneet sekä suomen kielen että biologiset vanhempansa.
– Suomalaisen kotinsa täysin unohtaneille lapsille muutto Suomeen merkitsi käytännössä pakkosiirtoa vieraaseen maahan, Laine-Frigren huomauttaa.
Ruotsalaiset perheet olisivat usein halunneet pitää suomalaiskasvattinsa pysyvästi luonaan. Joskus lasten suomalaiset vanhemmatkin olisivat suostuneet siihen.
Suurin osa lapsista oli lähtenyt Ruotsiin köyhistä oloista, ja harvan perheen tilanne oli sodan aikana kohentunut. Niinpä monet äidit ja isät olivat sitä mieltä, ettei lasten kannattanut tulla Suomeen nälkää näkemään.
Viranomaisten ja poliitikkojen kanta kuitenkin oli, että mahdollisimman moni lapsista oli saatava takaisin kotimaahan.
– Lasten palauttamisesta omiensa pariin tuli yhteiskunnallisesti merkittävä moraalinen ja väestöpoliittinen kysymys, Laine-Frigren toteaa.
Laine-Frigrenin mukaan paikallisilla huoltotyöntekijöillä oli suuri valta päättää lasten kohtaloista. Hän on poiminut asiakirjoista esimerkkejä siitä, millaisin perustein lapsia määrättiin joko palaamaan Suomeen tai pysymään Ruotsissa.
Esimerkiksi miehikkäläläinen Eeva joutui palaamaan Suomeen, vaikka hänen isänsä oli kaatunut ja äitinsä ”hermosairas”. Huoltotyöntekijän mukaan Eeva eli ”tyydyttävissä oloissa” maanviljelijä Hietalan luona, eikä työntekijä puoltanut kasvattivanhempien pyyntöä saada tyttö takaisin Ruotsiin.
Sen sijaan Kotkan seudulta kotoisin ollut poika sai samaiselta työntekijältä luvan jäädä Ruotsiin, sillä lapsen yhdeksänhenkinen suomalaisperhe asui yhdessä huoneessa sietämättömässä ahtaudessa ja puutteessa.
Lastenpalautukset Ruotsista jatkuivat vielä 1950-luvullakin. Holhouskiistoja ruotsalaisten ja suomalaisten vanhempien välillä puitiin oikeusistuimissa saakka.
Vuosina 1949–1951 lehdistössä oli näyttävästi esillä yhdeksän vuotta Ruotsissa asuneen Kaija-Leena Vellosen tapaus. Ruotsin korkein oikeus määräsi tytön lopulta ruotsalaisille kasvattivanhemmille, koska ruotsalaislääkärin mukaan pakkosiirto aiheuttaisi lapselle psyykkisen trauman.
Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että suomalaisten perheiden tahto voitiin kumota ruotsalaisen lääkärin myötävaikutuksella. Suomalaiset yrittivät puolustautua ruotsalaisia psykiatreja vastaan Arvo Ylpön ja Martti Kailan lausunnoilla kotimaahan palautettujen lasten yleisesti hyvästä sopeutumisesta.
Lausunnoista ja lastensiirtokomitean uutterasta työstä huolimatta Ruotsiin arvioidaan jääneen pysyvästi noin 7 100 lasta ja Tanskaankin muutamia satoja. Se merkitsee lähes kymmentä prosenttia sotalasten kokonaismäärästä.

Oliko lasten lähettäminen ulkomaille välttämätöntä tai edes järkevää? Lapset olivat kyllä fyysisesti turvassa pommituksilta ja puutteelta, mutta monille jäi toistuvien läheisistä erottamisen vuoksi syviä traumoja.
Laine-Frigrenin mukaan Suomessa ei etukäteen juuri keskusteltu siirtojen henkisistä vaikutuksista lapsiin. Nykyisin tiedetään, että lasten ensimmäiset elinvuodet ovat persoonallisuuden kehityksen kannalta äärimmäisen tärkeää aikaa. Luottamuksen rakennuspuut syntyvät varhaislapsuuden aikana eletyissä lähisuhteissa.
Monet sotalapsina olleet ovatkin myöhemmin kertoneet kärsineensä koko elämänsä ajan juurettomuuden ja turvattomuuden tunteista. Myös osa Laine-Frigrenin haastattelemista ikääntyneistä sotalapsista totesi, ettei kotiinpaluunsa jälkeen enää koskaan päässyt läheisiin suhteisiin vanhempiensa kanssa.
Tuomas Laine-Frigren: Sotalasten monet elämät. Pohjoismainen lastensiirto ja sen seuraukset. Otava, 400 s.