Laivatuho hukutti hyiseen Itämereen yli 9 000 ihmistä – Harva on silti kuullut siitä mitään
Jokaisen saksalaisen on taisteltava loppuun asti, julisti Natsi-Saksan diktaattori Adolf Hitler puheessaan, joka kaikui ääriään myöten täyteen ahdetun risteilualuksen Wilhelm Gustloffin kaiuttimista.
Oli tammikuun 30. päivä vuonna 1945. Jääkylmällä Itämerellä puhalsi tuuli.
Voi vain kuvitella, mitä laivan matkustajat puheesta ajattelivat. Natsi-Saksa veteli viimeisiään. Neuvostoliiton puna-armeija jyräsi idästä kohti Berliiniä, lännestä tulivat puolestaan Yhdysvaltojen ja Iso-Britannian johtamat länsiliittoutuneet.
Se oli oikeastaan syy myös sille, miksi Wilhelm Gustloff seilasi juuri tuolloin Itämerellä. Neuvostoliitto oli saavuttanut tammikuussa Itämeren rannikon. Saksalaisilla oli kiire evakuoida sotilaita ja siviilejä muun muassa nykyisen Gdanskin alueelta. Ainoa keino siihen oli merisilta.
Wilhelm Gustloff oli yksi niistä aluksista, jotka kuljettivat ihmisiä meriteitse Kieliin. Virallisen tiedon mukaan laivassa oli 6 050 matkustajaa. Todellisuus oli kuitenkin paljon hurjempi. Laivalla oli yli 10 000 matkustajaa, heistä noin 9 000 oli siviilejä.
Saattajanaan sillä oli vain yksi pikkuruinen miinanraivaaja Löwe.
Wilhelm Gustloff lähti liikkeelle Gotenhafenista, nykyisestä Puolan Gdyniasta. Laivan komentokannella käytiin matkan alkuvaiheessa kiistelyä siitä, pitäisikö aluksen kulkea lähempänä rannikkoa vai kauempana merellä.
Rannikolla pelottivat miinoitukset, merellä sukellusveneet. Kapteenin mielipide kauempana merellä liikkumisesta vei kuitenkin voiton.
Tuhannet ja taas tuhannet äidit, lapset, vauvat, teinit, nuoret ja vanhukset istuivat kylki kylkeen ahdettuina laivan sopukoissa. Mukana aluksella oli myös noin tuhat saksalaista sotilasta.
Sitten tapahtui pahin mahdollinen.
Muutama minuutti Hitlerin puheen jälkeen laivaan osui neuvostoliittolaisen sukellusveneen ampumat kolme torpedoa.
Yksi torpedoista osui laivan keulaan. Toinen iski laivan kannen alla sijainneen uima-altaan kohdalle. Kolmas tärähti suoraan konehuoneeseen.
Uima-allas ei ollut enää aikoihin ollut sen alkuperäisessä käytössä. Se oli tyhjennetty. Nyt altailla ja sen liepeillä matkusti sadoittain ihmisiä. He silpoutuivat räjähdyksen voimasta. Vain kolme selviytyi.
Konehuoneeseen ja moottoreihin osunut isku katkaisi sähköt. Wilhelm Gustloff alkoi upota.
Ihmiset yrittivät paeta ulos laivasta. Syntyi kammottava kaaos. Lapset jäivät jalkoihin, kun ihmiset rynnivät kohti portaikkoja. Pakenemismahdollisuudet olivat vaikeat myös aikuisille.
Ulos selvinneillä ei ollut sen helpompi tilanne. Alus painui hyisen Itämeren pohjaan vain noin tunti torpedojen osumisen jälkeen. Tuhannet ihmiset joutuivat veden varaan. Tammikuisella merellä oli hyytävän kylmä: tuulisen sään lisäksi pakkasmittari näytti -18 astetta. Ihmiset menehtyivät vedessä hypotermiaan.
Alukselta oli onnistuttu laskemaan veteen pelastusveneitä. Niissäkin olot olivat vähintäänkin haastavat. Lukemattomat ihmiset ehtivät paleltua kuoliaiksi ennen pelastajien saapumista.
Merestä ihmisiä noukki turvaan Wilhelm Gustloffin turvana kulkenut miinanraivaaja Löwe. Gotenhafenin esikunnasta lähetettiin myös muita aluksia pelastamaan veden varaan joutuneita.
Kaikkiaan mereltä pelastettiin noin 1 200 ihmistä. Heidän joukossaan oli myös aluksen kapteeni. Yli 9 300 saksalaista menetti henkensä. Uhreista lapsia oli noin 4 000.
Wilhelm Gustloffin haaverin mittaluokkaa voi ymmärtää vertaamalla sitä esimerkiksi Titanicin uppoamiseen vuonna 1912. Titanic vaati kaikkiaan noin 1 500 ihmisen hengen. Wilhelm Gustloffin uhrimäärä oli siis moninkertainen.
Karmivalla tapauksella oli linkkinsä myös Suomeen. Wilhelm Gustloffin upottanut neuvostoliittolainen sukellusvene oli nimittäin lähtenyt liikkeelle Suomen Hangosta.
Suomi oli joutunut antamaan jatkosodan päättäneen rauhansopimuksen nojalla satamiaan neuvostoliittolaisten käyttöön.
Sen vuoksi puna-armeijan S-13-sukellusvene majaili Hangossa. Aluksen komentajana toimi Alexandr Marinesko. Kapteenille maistui kuitenkin maissa viina ja naisseura.
Marinesko oli kadonnut Hangossa juhlareissuillaan useaksi päiväksi, vaikka hänen olisi pitänyt olla jo sukellusveneellä. Miestä uhkasi Neuvostoliitossa sotaoikeus. Marinesko sai kuitenkin vielä tilaisuuden näyttää.
Niinpä hänen johtamansa S-13 lähti tammikuun 10. päivän tienoilla Itämerelle. 30. tammikuuta 1945 sukellusvene havaitsi Puolan rannikon tuntumassa Wilhelm Gustloffin. S-13 varjosti laivaa muutaman tunnin, sitten Marineskon johtama sukellusvene päätti ampua, saksalaisten kannalta tuhoisin seurauksin.
Pari viikkoa myöhemmin S-13 upotti toisen suuren kuljetuslaivan: General von Steubenin. Sen mukana Itämeren pimeyteen meni 3 500 saksalaista sotilasta ja siviiliä.
Saksalaislaivojen tuhoamisen vuoksi Marinesko luultavasti vältti sotaoikeuden. Suurempia juhlallisuuksia hän ei silti Neuvostoliitossa saanut. Juopottelut katoamisineen muistettiin hyvin. Reissuillaan hänen epäiltiin paljastaneen sotasalaisuuksia.
Hänet erotettiin laivastosta. Julkista tunnustusta Marinesko sai vasta vuonna 1963, muutama kuukausi ennen kuolemaansa. Neuvostoliiton sankariksi hänet julistettiin vasta vuonna 1990, hieman ennen Neuvostoliiton romahdusta.
Wilhelm Gustloffin ja General von Steubenin tapaukset olivat aikanaan karmivia tragedioita. Historiankirjoissa niitä ei kuitenkaan ole juuri muisteltu.
Yksi syy on se, että voittajien versio jää helposti hallitsevaksi kerronnaksi menneisyydestä. Siviilejä kuljettaneiden Wilhelm Gustloffin tai General von Steubenin tapauksia ei ole pidetty sotarikoksina, sillä molemmat laivat olivat osin aseistettuja ja niissä kuljetettiin myös sotilaita.
Toisekseen, natsi-Saksan oma toiminta toisessa maailmansodassa aiheutti niin paljon inhimillistä kärsimystä, että maan sen omat julmat kokemukset ovat jääneet vähemmälle huomiolle.
Tapaukset kuitenkin osoittavat, että sotiin mahtuu aina mittaamaton määrä vääryyksiä, kuolemaa ja julmuutta molemmilla puolin rintamalinjoja.