Kuin pahaa unta – Hanna-Leena Mattilan molemmat veljet kuolivat huumeidenkäytön vuoksi

Huumeet

Veljesten ylioppilaskuvat tulevat vastaan heti Hanna-Leena Mattilan eteisessä. Siinä he hymyilevät kultaisilla lyyrilla koristetut lakit päässään. 

Seinällä kuvien yläpuolella ovat Mattilan ja hänen siskonsa ylioppilaskuvat ja vieressä Mattilan neljän lapsen kuvat. 

– He ovat siinä niin kuin kaikki muutkin, täydellisinä perheenjäseninä, Mattila sanoo veljistään ja hymyilee hieman. 

Keittiössä hän keittää kahvit ja tarjoilee omenapiirakkaa. Mattila on toisen kauden kansanedustaja ja keskustan eduskuntaryhmän varapuheenjohtaja. Ennen eduskuntauraansa hän toimi useita vuosia äidinkielen ja historian opettajana. 

Täällä, Raahen Mattilanperällä, kauniisti sisustetussa maalaisromanttisessa kodissa kaikki näyttää olevan mallillaan. 

Ja niin onkin, Mattila sanoo. On perhe, aviopuoliso, mielenkiintoinen työ ja herttainen koira. Mattilan elämään on kuitenkin mahtunut viimeisten vuosikymmenten aikana myös paljon sellaista surua ja tuskaa, josta puhuminen on edelleen vaikeaa. 

Hänen veljensä Markus ja Tuomas käyttivät vuosikausia huumeita. Molemmat myös kuolivat huumeiden vuoksi. Mattila seurasi heidän kamppailuaan läheltä. 

– Veljieni tarina on ollut koko lapsuusperheeni tragedia, jolla on ollut vaikutuksensa meihin kaikkiin, Mattila sanoo. 

Kaikki alkoi 1980-luvun lopun Raahesta. Mattilan veli Markus harrasti aktiivisesti kehonrakennusta. Niissä piireissä hän törmäsi alle 20-vuotiaana myös kasvuhormoneihin, jotka vauhdittivat lihasten kehittymistä. 

Pian Raaheen katukauppaan rantautui Subutex, joka tunnetaan vieroitus- ja korvaushoitolääkkeenä, mutta sitä käytetään myös huumeena. Markuksesta tuli nopeasti myös Subutexin käyttäjä. 

– Minun käsitykseni on, että Markuksella oli matala kynnys siirtyä muihin suonensisäisesti käytettäviin aineisiin kasvuhormonien jälkeen, Mattila sanoo. 

Kun veljeksistä nuorempi Tuomas oli 15-vuotias, hän sai ensimmäisen suonensisäisen piikkinsä. Pistäjä oli velipoika Markus. Tuomas oli todennut heti piikin saatuaan, että “tämä on minun juttuni”. Niin Mattilalle on kerrottu. 

– Siitä se lähti. Pikkuhiljaa aineita tarvittiin lisää ja lisää.  

Mutta miksi? Sitä Mattila sanoo pohtineensa usein. Taustat olivat kunnossa.  

Mattilan mukaan lapsuudenkoti oli hyvä ja turvallinen ympäristö kasvaa. Taloudellisia huolia ei ollut: isä oli pankinjohtaja, äiti opettaja. Lapsia vietiin musiikkiopistoon ja harrastuksiin. Tuomas oli lahjakas sellisti, Markus soitti huilua.  

Veljekset  onnistuivat salaamaan aineiden käytön pitkään. He kävivät lukion ja kirjoittivat ylioppilaiksi. 

Mattila uskoo, että kaveripiirillä oli ratkaiseva merkitys siihen, mille tielle veljet ajautuivat. Molemmat olivat kokeilunhaluisia ja uteliaita. He lähtivät mukaan kaikkeen, mihin muutkin. 

– Ensimmäistä kertaa huumeita kokeillessa kukaan ei tiedä, kuinka voimakkaasti se juuri itselle kolahtaa, kuinka kiinni niihin voi loppuelämäksi jäädä. 

Kun huumeiden käytöstä tulee kierre, tulevat pian mukaan muutkin rikokset. Tuomas ja Markus tarvitsivat huumeiden käyttöön rahaa. Sitä hankittiin usein laittomin keinoin: tuli murtoja, varkauksia ja väkivaltaa. 

Tuomas oli mukana kuvioissa, joissa Suomeen hankittiin Ranskasta Subutexia.  

Mattilan veljekset toimivat myös “torpedoina” eli velanperijöinä, joiden tehtävä oli kiskoa huumeita lainaksi ostaneilta rahat aikanaan takaisin. Keinoja ei kaihdettu. 

Tuomas istui useita jaksoja vankilassa. Kenenkään henkeä hän ei Mattilan mukaan ole riistänyt, mutta toisten kotiin tunkeutumisia, uhkauksia ja muita keinoja listalta löytyy. 

Toisinaan Mattila näki Tuomaksen mukiloituna. Kasvot saattoivat olla verillä tappeluiden jäljiltä. 

– Minulla on hyvin realistinen käsitys huumemaailmasta. Se on raadollinen ja julma. En kaunistele sitä, mihin kaikkeen veljeni ovat osallistuneet. 

Kaiken sen rinnalla Mattila eli omaa elämäänsä, sai neljä lasta, teki opettajan uraa, vaikutti politiikassa, asui perheensä kanssa pitkän jakson Yhdysvalloissa. 

– Elin välillä kuin unessa. Veljieni elämä oli jotain ihan eri todellisuutta, jota en voinut käsittää. Toisaalta myös suojelin itseäni. En halunnut tietää kaikkea. Halusin nähdä heistä sen hyvän puolen, kun he auttoivat meitä esimerkiksi pihahommissa, tykkäsivät keskustella politiikasta tai viihtyivät lasteni kanssa. He olivat myös lasteni kummeja.  
 

Raastavaa Mattilan mielestä oli nähdä, kuinka paljon hänen vanhempansa yrittivät auttaa poikiaan. He yrittivät ohjata veljeksiä hoitoon, auttoivat rahallisesti, tukivat ja turvasivat, tekivät kaikkensa, että huumeiden käyttö loppuisi.  

Mattilan isä lunasti monta kertaa Tuomaksen kalliin sellon panttilainaamosta takaisin, kun poika oli vienyt sen sinne rahaa hankkiakseen. 

Vanhemmat myös toivoivat, aina uudestaan ja uudestaan, vaikka kerta toisensa jälkeen toiveet kaatuivat. 

Välillä veljesten elämässä oli parempia jaksoja. Lastentarhanopettajaksi opiskellut Markus oli jopa jonkin aikaa alakoulun opettajana Etelä-Suomessa. Hän oli tykätty opettaja.  

Kun Markus tuli joululomille, oli hänellä mukanaan kasapäin lapsilta saatuja lahjoja. Työt kuitenkin loppuivat siihen, että raahelainen virkamies soitti kyseiseen kuntaan ja paljasti Markuksen taustat.  

– Ymmärrän, miksi niin ehkä piti tehdä, mutta onhan se surullista, että se katkaisi tilanteen, jossa Markus yritti mennä elämässään eteenpäin, Mattila sanoo hiljaa. 

Raskainta oli seurata, kuinka musertavan murheellisia vanhemmat olivat poikiensa tilanteesta. Raahen kokoisessa pikkukaupungissa kaikki tiesivät, missä mennään. Se aiheutti häpeää.  

Äiti kuoli 61-vuotiaana syöpään. Mattila uskoo, että surulla oli oma vaikutuksensa ennenaikaiseen elämän päättymiseen. 

Suomalaisessa päihdepolitiikassa olisi paljon korjattavaa, Mattila sanoo.  

Kyse on hänen mukaansa kaikista riippuvuuksista: huumeista, alkoholista, raha- tai uhkapeleistä. 

Olipa riippuvuuden aiheuttaja mikä tahansa, on se yleensä koko lähipiirin sairaus. Yksi kärsii itse riippuvuudesta, muut siitä kaikesta tuskasta ja toivottomuudesta, mitä riippuvuus aiheuttaa.  

Veljiensä tarinan Mattila haluaa kertoa siksi, että päihteet ja riippuvuudet ovat niin yleinen ongelma Suomessa. Samanlaisten asioiden kanssa painii lukematon määrä suomalaisia perheitä. Heille Mattila haluaa sanoa, ettette ole ainoita.  

Apua pitäisi Mattilan mielestä saada sekä riippuvuudesta kärsivälle että läheisille. 

Olennaisinta on hoitopolkujen saaminen kuntoon. Jos riippuvuudesta kärsivä haluaa hoitoon, hänen pitäisi myös sinne päästä, mahdollisimman helposti. 

Niin ei kuitenkaan Suomessa tällä hetkellä usein käy. Hoitoon pääsy voi olla toisinaan jopa tavattoman hankalaa. 

Mattilan mukaan palvelun taso riippuu paljon siitä, missä kunnassa sattuu asumaan.  

Hän myös korostaa, ettei pelkkä katkaisuhoito riitä. Katkaisun pitäisi olla hoitopolun alku, jossa pysäytetään pitkään jatkunut alkoholin tai huumeiden käyttö. Sen jälkeen asiakkaalle pitäisi tarjota mielenterveyspalveluita, terapiaa, sosiaalitoimen palveluita ja muita tukitoimia.  

Panostusta Mattila kaipasi ennen kaikkea terveydenhuollon perustasolle. Silloin ongelmiin voidaan puuttua ajoissa. 

Mattila kehittäisi myös korvaushoitoja. Se mahdollistaisi monen riippuvuudesta kärsivän työnteon ja opiskelun. 

Kaikki se vaatisi nykyistä enemmän resursseja. Ja paljon enemmän rahaa. 

Mattilan mielestä se olisi silti kannattavaa. Suomalaisen yhteiskunnan ydinajatukseen kuuluu, että kaikista pidetään huolta. Ja yksikin riippuvuudelta pelastettu elämä on iso taloudellinen voitto yhteiskunnalle. 

– Päihderiippuvaisiin suhtaudutaan helposti kylmästi, että selvitköön itse. Usein ajatellaan, että heidän auttamiseen laitetut summat ovat hukkaan heitettyä rahaa. Minulle se on vieras ajatus. 

– Tiedän, että hoitopolku voi vaatia usein pitkän ajan. Voi olla, että joku tarvitsee parikymmentäkin katkaisukertaa ennen kuin pystyy pysyvästi lopettamaan. Toiset eivät pysty siihen koskaan. Aina on silti toivoa, ja apua pitää olla aina tarjolla. 

Sosiaali- ja terveysministeriö julkaisi viime keväänä uuden päihde- ja riippuvuusstrategian, joka on osa Marinin hallituksen ohjelmaa. 

Edellinen huumestrategia on niinkin kaukaa kuin vuodelta 1997. Maailma on muuttunut sen jälkeen paljon. Siksi Mattilan mukaan on hyvä, että huumemaailmaa pohditaan syvällisesti yhdessä kaikkien muiden riippuvuuksien kanssa. 

– Odotan paljon hallituksen päihdetyöltä. Toimet pitää myös saada käytäntöön. Kaikki riippuvuudet ovat pohjimmiltaan melko samanlaisia. Siksi kokonaisvaltainen lähestymistapa on erittäin hyvä asia. 

Huolissaan Mattila on kuitenkin siitä keskustelusta, jota Suomessakin on käyty viime syksynä. Vihreiden puoluekokous päätti syyskuussa, että puolue kannattaa kannabiksen käytön dekriminalisointia. 

Mattilan mielestä se on flirttailua vaarallisilla asioilla. Kannabiksen käytön sallimiseen ei hänen mukaansa voi suhtautua kevyesti.  

– Ensimmäisestäkin kannabiksen kokeilukerrasta voi jo joutua psykoosiin. Kannatan näkemystä, että huumeet ovat huumeita, hän tiivistää. 

Mattila ei osta vihreiden ajatusta siitä, että kannabiksen käytön laillistaminen vähentäisi leimautumista ja helpottaisi riippuvuudesta kärsivän avun hakemista. Hänen mukaansa kehitys voisi olla päinvastainen: käytön salliminen antaisi viestin kannabiksen hyväksyttävyydestä ja lisäisi ihmisten halua kokeilla ja käyttää sitä.  

Hän pelkää, että se voisi kasvattaa myös muiden huumaavien aineiden käyttöä. 

Mattila uskoo edelleen porttiteoriaan, vaikka sitä on toisinaan moitittu vanhentuneeksi. Porttiteorian mukaan ihminen ajautuu kovien huumeiden käyttäjäksi pikkuhiljaa: ensin kokeillaan miedompia aineita, sitten siirrytään kovempiin ja kovempiin. 

– Harva huumeidenkäyttäjä aloittaa suoraan heroiinista.  

Kansanedustaja korostaa, ettei kannabiksen käytön salliminen tule etenemään tällä vaalikaudella, tuskin seuraavallakaan.  

– Annan ison painoarvon sille, että poliisi ja huumeiden käyttäjien läheiset vastustavat kannabiksen laillistamista. Heillä on syvällinen tietämys siitä, mitä vaikutukset olisivat. 

Mattila on sytyttänyt ruokapöydälle kynttilän. Sen liekki lepattaa. Vierestä kuuluu nukkuvan Ritu-koiran tuhinaa. 

– En joutunut koskaan pelkäämään veljiäni, vaikka näinkin heitä surkeassa jamassa. Minua kohtaan he olivat aina ystävällisiä. 

Veljistä vanhempi eli Markus kuoli vuonna 2007 sydämen laajentumaan. Hän oli 34-vuotias.  

Markus oli kärsinyt synnynnäisestä sydänviasta lapsuudestaan saakka, mutta huumeidenkäytöllä oli suuri merkitys siihen, että kuolema sattui kohdalle niin nuorena. 

Pikkuveljen vuoro lähteä tuli 12 vuotta myöhemmin. Tuomas kuoli vuonna 2019 lääkemyrkytykseen. Hän olisi täyttänyt seuraavana päivänä 42 vuotta. 

Suru ei loppunut siihen. Mattilan isä menehtyi yllättäen pari kuukautta poikansa jälkeen. 

Toipumisprosessi on ottanut aikansa, Mattila sanoo. Vieläkin tekee kipeää käydä läpi vanhempien ja veljien papereita. Hommaa tekee mieli siirtää koko ajan tuonnemmaksi. 

Tukea ja lohtua Mattila sanoo saaneensa omalta perheeltään, ystäviltään ja myös tuiki tuntemattomilta ihmisiltä.  

– Veljieni tarina on todella surullinen, enkä varmaan koskaan ymmärrä kaikkia asioita siitä. Kaikesta huolimatta he olivat minulle todella rakkaita velipoikia, joita kaipaan. 

Juttu on alunperin julkaistu Suomenmaan marraskuun 2021 kuukausinumerossa. Lehden voit tilata täältä.

Digilehden irtonumeroita voit ostaa täältä.