Kirkon jäsenmäärälle on olemassa kipuraja, jonka alittaminen johtaa syöksykierteeseen – ja se on joka päivä entistä lähempänä

Sunnuntaiaamun jumalanpalveluksessa on vaisu tunnelma.

Urkujen sävelet kolisevat tyhjien penkkirivien välissä. Siellä täällä istuu ihmisiä, pääosin keski-iän reippaasti ylittäneitä. Kuulostaa kuin vain kanttori laulaisi.

Sen todellisuuden kanssa on kirkoissa eletty jo pitkään.

Väki vähenee ja harmaantuu. Kirkkoon kuuluu vielä noin 71 prosenttia suomalaisista, mutta heitä eroaa koko ajan noin 50 000 ihmisen vuosivauhdilla. Eikä näköpiirissä ole, että tahti hidastuisi, päinvastoin.

Pääkaupunkiseudulla alle puolet lapsista kastetaan, kirkollisten avioliittojen määrät laskevat. Kaikkein eniten kirkosta lähtevät 20–30-vuotiaat. Se ei lupaa hyvää kirkon tulevaisuuden kannalta.

– Kun kirkkoon kuuluvien lukema menee riittävän alas, ettei voida enää puhua selkeän enemmistön asiasta, jäsenyyttä tukevat yhteisölliset tekijät heikkenevät ratkaisevasti, sanoo käytännöllisen teologian professori Kati Tervo-Niemelä Itä-Suomen yliopistosta.

Hänen mukaansa eräänlainen kipuraja menee aikasempien tutkimusten mukaan noin 70 prosentin tietämillä.

– Kun kirkkoon kuuluvien määrä menee sen alle, on oletettavaa, että jäsenmäärän lasku lähtee ennemmin kiihtymään kuin laskemaan.

Tervo-Niemelän mukaan tällä hetkellä moni suomalainen kuuluu kirkkoon siksi, kun kaikki muutkin kuuluvat. Mitä enemmän ihmiset kuulevat tuttavistaan, jotka eivät enää kuulu kirkkoon, sitä helpommin hekin lähtevät.

Evankelis-luterilaisen kirkon arkkipiispaksi valitulla Tapio Luomalla ovat edessään melkoiset haasteet. Johdettavakseen hän saa kirkon, joka elää tulevaisuutensa kannalta kriittisiä ratkaisun aikoja.

Jäsenmäärän laskun lisäksi kirkko on hyvin jakautunut. Kaikkein voimakkaimmin ristiriidat kärjistyvät kysymykseen avioliitosta: voiko kirkko vihkiä samaa sukupuolta olevia vai ei.

Päätöksen asiasta tekee kirkolliskokous, mutta keskustelu aiheesta on koko kirkkolaivan sisällä kiivasta. Tunteet sinkoilevat ja sanat ovat kovia. Puhutaan liberaaleista ja konservatiiveista, joiden välille tuntuu olevan vaikea löytää yhteistä säveltä.

Oikeastaan koko liberaali–konservatiivi-jako on monella tapaa ongelmallinen. Moni kirkon jäsen voi olla yhdessä asiassa uudistusmielinen, toisessa kannattaa perinteitä.

Silti käsitteet sopivat kuvaamaan sitä jakoa, joka kirkossa tällä hetkellä vallitsee.

Tervo-Niemelän mukaan etenkin liberaalien äänenpainot ovat viime vuosina koventuneet ja ärhäköityneet.

Heidän sallivuutta korostavasta näkökulmastaan on tullut valtavirtaa ja sosiaalisesti hyväksyttävämpää kuin konservatiivisuudesta. Suurin osa kirkon papeistakin lukeutuu liberaalimmalle puolelle.

– Konservatiivit kokevat joutuneensa marginaaliin, jolle ei oikein ole kirkossa tilaa. On ymmärrettävää, ettei tilanne ole heille mukava, Tervo-Niemelä sanoo.

– Ristiriitaiseksi tilanteen tekee se, että juuri konservatiiveille kirkko ja kaikki sen toiminnot ovat todella tärkeitä. He ovat kaikkein taipuvaisimpia myös pysymään kirkon jäseninä.

Pohjois-Pohjanmaalla sijaitsevan Ylivieskan kirkkoherraa Timo Määttää voisi luonnehtia kirkon konservatiiviksi.

Hän ei kannata vihkimisoikeuden laajentamista samaa sukupuolta olevia pareja kohtaan.

Määttä ei myöskään kannattanut naispappeutta, kun siitä keskusteltiin kiivaasti 1980-luvulla. Kirkon tekemän päätöksen kanssa hän sanoo kuitenkin eläneensä hyvässä yhteishengessä jo 30 vuotta.

Määtän johtaman seurakunnan kuudesta papista kaksi on naisia. Yhteistyössä ei kirkkoherran mukaan ole ollut mitään ongelmia.

Avioliittokantaansa Määttä perustelee Raamatulla. Hänen tulkintansa mukaan Raamatun kanta homoliittoihin on yksiselitteisen kielteinen.

– Lähden siitä liikkeelle, että Raamattu on kaikkina aikoina kirkon ylin ohje. Avioliitto on miehen ja naisen välinen.

Määttä kokee, että hän on mahtunut näkemyksensä kanssa kirkon sisälle hyvin. Arkisessa seurakuntatyössä asia nousee harvoin esille. Ja silloin kun nousee, on Määttä kokenut voivansa sanoa kantansa ääneen.

Jos kirkko hyväksyisi samaa sukupuolta olevien kirkolliset vihkimiset, olisi se Määtälle kova paikka.

Nais- ja miespareja hän ei suostuisi vihkimään.

– Tulevaisuutta on vaikea ennustaa, mutta ratkaisu lisäisi varmasti kirkon jakaantumista.

Entä ihmisoikeudet? Moni perustelee samaa sukupuolta olevien kirkollisia vihkimisiä lailla ja tasa-arvolla.

– En näe, että laki tai ihmisoikeudet olisivat näkemykseni kanssa ristiriidassa, Määttä vastaa.

– Kirkkoon ovat kaikki tervetulleita suuntautumisesta riippumatta, mutta Raamatun sana on muuttumaton, hän jatkaa.

Kirkkoon ovat kaikki tervetulleita suuntautumisesta riippumatta, mutta Raamatun sana on muuttumaton.

Timo Määttä

Määtän kanssa päinvastaista mieltä on Oulun tuomiorovasti Satu Saarinen.

Häneen kiteytyvät kirkon liberaaliväen monet ihanteet. Saarinen valittiin reilu vuosi sitten ensimmäisenä naisena vanhoillisena pidetyn Oulun hiippakunnan avainpaikalle piispan sijaiseksi.

Virassaan hän on koko kirkon ainoa nainen. Ensimmäinen nainen hän oli myös oululaisena kirkkoherrana ennen nykyistä tointaan.

– Hyvin minulla on täällä mennyt, ei naiseus ole noussut mitenkään erityisesti esiin, Saarinen sanoo.

Vihkimisoikeutta hän on valmis laajentamaan. Nykyistä kirkon kantaa Saarinen pitää ”perässä laahaavana” suhteessa muuhun yhteiskuntaan.

– Moni ottaa sen vuoksi kirkkoon etäisyyttä. Jotkut eivät esimerkiksi halua kastaa lapsiaan, koska kirkon asenne on niin torjuva. Itse en näe mitään syytä kieltää vihkimistä kahdelta kirkon jäseneltä.

Saarisen mukaan kirkko on aina muuttunut kontekstinsa eli vallitsevien tilanteiden mukaan. Muutoksia tekivät rohkeasti niin Martti Luther kuin Jeesuskin.

– Miksi sitten meidän pitäisi yhtäkkiä pitäytyä 1500-luvulta peräisin olevissa käsityksissä, hän kysyy.

En näe mitään syytä kieltää vihkimistä kahdelta kirkon jäseneltä.

Satu Saarinen

Saarisen ja Määtän näkemykset kuvastavat osaltaan kirkon jakaantumisen vaikeutta.

Molemmat perustelevat kantaansa Raamatulla ja kirkon perinteillä, mutta päinvastaisista näkökulmista. Asetelma näkyy myös kirkon erotilastoissa. Toiset eroavat siksi, kun kirkko on liian ahdasmielinen, toiset siksi, kun kirkosta on tullut niin avarakatseinen.

– Noin 40 prosenttia kirkosta eroajista ilmoitti melko tärkeäksi syyksi kirkon suvaitsemattomuuden. Liian suvaitsevaisiksi kirkon koki reilu 10 prosenttia eroajista, sanoo tutkija Veli-Matti Salminen Kirkon tutkimuskeskuksesta.

Avioliittokäsitys toimii myös eräänlaisena impulssina, joka aika ajoin kiihdyttää hetkellisesti kirkosta eroamista.

Kaikki muistavat esimerkiksi Ylen Homoillan vuodelta 2010, jolloin kirkosta erosi yhden kuukauden aikana noin 40 000 ihmistä.

Salmisen mukaan erotilastoissa näkyy se, että uskominen ajatellaan nykyisin henkilökohtaiseksi asiaksi, johon ei tarvita instituutioita. Kun kirkon sanoma ei miellytä, silloin äänestetään jaloilla.

Kun näkökulmat ovat näin kaukana toisistaan, tulee mieleen, että voiko kirkko enää muuta kuin hajota osiin.

Kukaan haastateltava ei siihen usko.

Jos kirkko jossain vaiheessa hyväksyy samaa sukupuolta olevien vihkimiset, tarkoittaa se Tervo-Niemelän mukaan jonkun tietyn porukan lähtemistä. Murtuma ei kuitenkaan ole välttämättä iso.

– Kun naispappeus hyväksyttiin, lähti kirkosta noin 5 000 ihmistä. Samoin käy nytkin. Suurin osa jää. Moni herätysliike pohtii varmasti, että jäädäkö vai lähteä, mutta uskon, että suurin osa niistäkin jää, Tervo-Niemelä sanoo.

Mitä kirkko sitten voisi tehdä, että molemmat ääripäät voisivat jäädä sen katon alle?

Moni konservatiivisesti ajatteleva näkee, että kirkko on unohtanut kristillisen sanomansa eikä sillä siksi ole enää merkitystä oikein kenellekään.

Joulukuussa Helsingin yliopiston kirkkohistorian professori Jouko Talonen sanoi Suomenmaalle, ettei kirkon yleishumaani puhe tällä hetkellä juurikaan eroa muun yhteiskunnan puheesta.

Talosen mielestä kansankirkkoa näyttäisi ohjaavan vain halu ylläpitää rakenteita ja verotusoikeutta.

Timo Määttä ymmärtää Talosen näkemystä. Jäsenkadon kourissa kamppailevalla kirkolla on hänen mukaansa vaarana pyrkimys miellyttää kaikkia.

– Tämän päivän ihmiset tarvitsevat edelleen puhetta synnistä ja armosta. Se ei saa hävitä.

Satu Saarinen ei puolestaan ole Talosen kanssa lainkaan samaa mieltä.

Jos kirkko syleilisi kaikkia, olisi kirkossa vihitty jo kauan samaa sukupuolta olevia, hän näkee.

– Moni kokee, että kirkko olisi menettänyt naispappeuden myötä arvokkuuttaan, mutta toisaalta moni sanoo, että kirkko on tullut sen myötä lähemmäksi ihmisten arkea.

– Kyllä kirkon sanoma Jumalasta ja Jeesuksesta kaikuu edelleen. Tavat tehdä sitä ja sanat, millä sanomaa julistetaan, saattavat vain muuttua, hän sanoo.

Tervo-Niemelän mielestä kirkon pitäisi keskittyä siihen, mikä sen ääripäitä yhdistää.

Hän kannattaa viime syyskuussa julkaistun professori Eila Helanderin selvityksen näkemystä, että kirkko päätyisi avioliittokannassaan kompromissiin.

Helander esitti, että kirkko pitäytyisi miehen ja naisen avioliittoon vihkimisessä, mutta hyväksyisi sen, että jotkut kirkon papit vihkisivät ja siunaisivat myös samaa sukupuolta olevia.

– Ratkaisu sallisi sekä konservatiivien että liberaalien toimintatavat, Tervo-Niemelä summaa.

Hän myös uskoo, että kirkon sisällä kompromissiratkaisulle riittää kannatusta. Esimerkiksi hän nostaa arkkipiispanvaalin ehdokasasettelun, joka on kuin läpileikkaus kirkon sisäisestä tilanteesta.

Ensimmäisen kierroksen viidestä ehdokkaasta kolme oli Tervo-Niemelän mukaan selkeästi liberaaleja. Heihin professori laskee toiselle kierrokselle selvinneen Porvoon piispan Björn Vikströmin lisäksi ex-piispa Ilkka Kantolan ja yliopisto-opettaja Heli Inkisen.

Toiselle kierrokselle niin ikään päässyttä Espoon piispaa Tapio Luomaa Tervo-Niemelä luonnehtii maltilliseksi keskitien kulkijaksi. Luoma ei itse kannata avioliittokäsityksen laajentamista, mutta on valmis toimimaan kirkolliskokouksen päätösten mukaisesti.

Viides ehdokas oli lähetysjohtaja Ville Auvinen, joka ei hyväksy samaa sukupuolta olevien kirkollisia vihkimyksiä. Hän edustaa konservatiiveja.

– Auvinen sai vaaleissa noin 13 prosenttia äänistä. Se kuvaa osuvasti sitä, että konservatiivit ovat kirkossa selkeä vähemmistö, mutta silti merkittävä ryhmittymä, jota ei voi väheksyä, Tervo-Niemelä sanoo.

Suuren yleisön miellyttäminen voi kuitenkin Tervo-Niemelän mukaan olla kompastuskivi, jota kirkon pitäisi varoa kultaista keskitietä etsiessään.

Professorin mukaan kirkossa pelätään aivan liikaa sitä, että joku suuttuu sen sanomasta. Kirkossa myös tunnutaan unohtavan, että konservatiiviset jäsenet ovat yksi merkittävä toimintaa ylläpitävä voima.

Tervo-Niemelä palaa ajatukseen, että konservatiivit ovat kirkon uskollisimpia jäseniä. He myös kasvattavat lapsensa kirkon perinteeseen mukaan, usein omilla konservatiivisilla korostuksillaan.

Heidänkin näkemyksilleen pitää kirkossa olla tilaa.

– Moni kirkossa ajattelee, että kun pidetään yllä liberaalia puhetta, konservatiivinen porukka jotenkin katoaa. Eivät he kuitenkaan mihinkään katoa. On iso virhe, jos heidät ajetaan kokonaan kirkosta ulos.

Miksi me väkisin tavoittelisimme konsensusta, kun ei se ole kuitenkaan mahdollista.

Satu Saarinen

Tilanne kuulostaa eittämältä ristiriitaiselta. Haluaako kirkko todella savustaa laivastaan pois heidät, jotka tiedetään aktiivisimpina seurakuntalaisina?

Kysytään Satu Saariselta. Kun hänet vihittiin Oulun tuomiorovastiksi, Helsingin Sanomat uutisoi Saarisen ”kannustavan” esimerkiksi herätysliikkeitä pesäeron tekemiseen, jos kirkon jäsenyys ahdistaa.

Tuon mielikuvan Saarinen haluaa kuitenkin nyt oikaista. Kyse oli hänen mukaansa väärinkäsityksestä.

Saarinen korostaa, että kirkon ovet ovat jatkossakin auki kaikille. Hän haluaa puolustaa moniäänistä kirkkoa, jossa sekä liberaalit, konservatiivit että kaikki niiden väliltä ovat mukana.

– Miksi me väkisin tavoittelisimme konsensusta, kun ei se ole kuitenkaan mahdollista. Erilaiset mielipiteet ovat rikkaus.

Jokin järjestys pitää kuitenkin olla, Saarinen sanoo.

Hän suhtautuu kielteisesti naispapittomien messujen järjestämiseen kirkossa.

Saarinen kannustaa niitä, jotka eivät suostu yhteistyöhön eri tavalla ajattelevien kanssa, pohtimaan suhdettaan kirkkoon. Esimerkkinä hän mainitsee ne, jotka eivät suostu jakamaan ehtoollista yhdessä naispappien kanssa.

– Meillä on kirkossa yhteiset säännöt, ja niitä kaikkien täytyy noudattaa. Jos niitä ei suostu noudattamaan, pitäisi olla päivänselvää, että silloin ei voi toimia samassa organisaatiossa.

Siksi Saarinen ymmärtää esimerkiksi Luther-säätiötä, joka perusti oman kirkkokuntansa, kun kirkon naispappeuskanta ei sopinut.

– Toki erkaantumiset ovat ikäviä, eivätkä ne ole tavoitetila, mutta sellaista on elämä.

Saarinen kuitenkin korostaa, että moni naispappeuteen kielteisesti suhtautuva herätysliike sopii jatkossakin kirkkoon hyvin. Sen hän on saanut huomata omassa hiippakunnassaan, jossa esimerkiksi vanhoillislestadiolaiset ovat näkyvä ryhmä.

– Heidän omissa seuroissaan naiset eivät toimi pappeina tai puhujina, mutta kirkon tilaisuuksissa he tekevät yhteistyötä. Heidän kanssaan asiassa ei ole ollut mitään ongelmaa.

Reportaasi ilmestyi alun perin Suomenmaan viikkolehdessä 23.2. Lehden voi tilata täältä .