Kesäkuussa 1953 Itä-Berliinissä oli piru merrassa – rautaesirippu värjäytyi mielenosoittajien verellä 70 vuotta sitten
Itäisen Euroopan ylle toisen maailmansodan laskeutunut rautaesirippu repeili vakavasti ensimmäistä kertaa tasan 70 vuotta sitten.
Itä-Berliinissä alkanut työläisten lakko laajeni 17. kesäkuuta 1953 kansannousuksi, joka kukistettiin neuvostojoukkojen avulla verisesti. Tapahtumien sytykkeenä oli DDR:n hallituksen ja Saksan sosialistisen yhtenäisyyspuolueen (SED) pari viikkoa aiemmin tekemä päätös tuotannon lisäämisestä ja palkkojen alentamisesta 10 prosentilla.
Kesäkuun 16. päivänä 60–80 rakennustyöläistä aloitti lakon eräällä Itä-Berliinin Stalinalleen, nykyisen Karl-Marx-alleen) varrella olleella työmaalla ja lähti mielenosoitusmarssille DDR:n kommunistijohtaja Walter Ulbrichtin hallitusrakennuksen eteen. ”Alas Pujoparta”, mielenosoittajat huusivat Ulbrichtin Lenin-malliseen partaan viitaten.
Aluksi työläiset osoittivat mieltään vain työnormien korottamista vastaan. Kun mukaan tuli kuitenkin lisää marssijoita, joukko alkoi vaatia myös vapaita vaaleja ja presidentti Wilhelm Pieckin eroa.
Uudet tuotantovaatimukset kumottiin, mutta tilanne ei rauhoittunut. Länsi-Berliinissä toimiva yhdysvaltalaisen miehitysvyöhykkeen radio RIAS Berlin tiedotti tapahtumista tarkkoine aikoineen ja paikkoineen, mikä osaltaan edesauttoi mielenosoituksien leviämistä muualle Saksan demokraattiseen tasavaltaan.
Kesäkuun 17. päivänä Itä-Berliiniin oli kokoontunut noin 100 000 mielenosoittajaa. Joukko nuoria kapusi Brandenburgin portin päälle ja repi alas siellä liehuneen Neuvostoliiton lipun.
– Haluamme vapautta, haluamme leipää, haluamme hakata kaikki ryssät hengiltä, nuoret lauloivat.
Työnseisaukset ja protestit levisivät DDR:n teollisuuskeskuksiin ja maan suurimpiin kaupunkeihin, ja mielenosoittajia pidätettiin. DDR:n hallitus päätti käyttää asevoimaa ja pyysi Neuvostoliitolta sotilaallista apua.
Neuvostoliitto puuttui tapahtumien kulkuun julistamalla 17. kesäkuuta 1953 maahan poikkeustilan. Kymmeniä T-34 -panssarivaunuja siirrettiin Berliiniin. Ensimmäiset laukaukset ammuttiin Marx-Engels-Platzilla, missä ryhmä nuoria itäberliiniläisiä yritti kiivetä panssarivaunun päälle.
Neuvostojoukot ampuivat väkijoukkoon ja panssarivaunujen aseet piiskasivat raja-aluetta estääkseen mielenosoittajia pakenemasta Länsi-Berliiniin.
Kansannousun kahakoissa kuoli 513 saksalaista, joista 116 oli SED:n puoluetoimitsijoita. Yli 1800 haavoittui. Vangittujen määrä nousi yli viiteen tuhanteen ja kuolemanrangaistus palautettiin käyttöön. Pikaoikeus teloitti 106 ihmistä ja vankeusrangaistuksiin tuomittiin 1200 mielenosoittajaa.
Itä-Saksan ulkomaantiedustelun entinen päällikkö Markus Wolf kirjoitti 1990-luvulla julkaistuissa muistelmissaan Kasvoton mies, että tapahtumat vain vahvistivat kansannousun keskellä heikolta näyttäneen Ulbrichtin asemaa maan johdossa. Kommunistijohtaja alkoi tuhota vastustajiaan yhtä armottomasti kuin Stalin.
Seurauksena oli Wolfin mukaan epävarmuuden ja epäluulon ilmapiiri, joka myrkytti Itä-Saksaa koko maan loppuelämän.
– Minä vaistosin sen tuolloin, mutta maailmankuvaani ja vakaumukseeni se ei vaikuttanut, ja sitä länsimaalaisen lukijan on vaikea ymmärtää, Wolf tilitti kirjassaan.
Kansannousun vuosipäivää, 17. kesäkuuta, vietettiin Saksan liittotasavallassa vuoteen 1990 saakka kansallisena muistopäivänä, jonka nimi oli Saksan yhtenäisyyden päivä.
Saksan liittotasavallassa kansannousun vuosipäivää, 17. kesäkuuta, vietettiin vuoteen 1990 saakka vuosittain kansallisena muistopäivänä, jonka nimi oli Saksan yhtenäisyyden päivä. Saksan yhdistyttyä lokakuussa 1990, samannimistä juhlapäivää on vietetty 3. lokakuuta.
Pian kansannousun jälkeen Länsi-Berliinissä Brandenburger Torilta länteen johtavalle puistokadulle, Charlottenburger Chausseelle, annettiin uusi nimi Straße des 17. Juni eli Kesäkuun 17. päivän katu.