Mistä seuraaja Leo-Pekka Tähdelle? – Paraurheilun tulevaisuudesta on syytä olla huolissaan
Pariisin paralympialaisten kolmesta suomalaismitalistista kaksi on lopettanut uransa, kun ratakelaajat Leo-Pekka Tähti ja Toni Piispanen jättivät paralympiatason kentät nuoremmille.
Suomi kilpaili Pariisissa viime vuonna 16 urheilijan voimin, mutta tulevaisuudessa on tyytyminen pienempään joukkueeseen.
Talvilajien tilanne on sama. Milano-Cortinan ensi talven paralympialaisiin valittiin jo alppihiihtäjä Nette Kiviranta ja hiihtäjä Inkki Inola, mutta ketkä tekevät heille seuraa?
– Nykyiset rekrytointitoimet eivät tyydytä tulevaisuuden parahuippu-urheilun tarpeita, tiivistää viime vuonna julkaistu Valtion liikuntaneuvoston paraurheilun arviointi.
Paralympiakomitean urheilujohtaja Katja Saarinen myöntää, että tulevaisuudesta on syytä olla huolissaan. Harrastajamäärät ovat pienenemään päin.
Olympiakomitean huippu-urheiluvastaava Kimmo Mustonen muistuttaa, että suurin vähennys paralympiajoukkueissa on tullut joukkuelajeista.
Esimerkiksi 2004 Ateenassa Suomen 54 urheilijan paralympiajoukkueesta 32 oli joukkueurheilijoita. Viimeksi Suomi sai joukkuelajin edustajia paralympialaisiin maalipallossa Riossa 2016.
Joukkuelajit vetävät nuoria, mutta niissä on vaikea saada ryhmiä täyteen, saati yltää paralympiatasolle yhä kovenevassa kansainvälisessä kilpailussa.
– Nyt ei ole sellaista toimintaa, jossa urheilijoita saataisiin ohjattua yksilölajeihin ja valmennettua heitä huipulle. Tämä kaikki pitäisi miettiä uudelleen, Mustonen sanoo.
Yhä tiiviimpi yhteistyö lienee tehokkain keino. Paraurheiluun voisi löytyä lahjakkuuksia urheiluseurojen lisäksi kuntoutuspaikoista, kuntien erityisliikunnasta ja liikunnan aluejärjestöjen avulla.
Paraurheilussa on käynnissä samanlainen huippu-urheilun uudelleenorganisointi kuin vammattomienkin urheilussa.
Ongelmat ovat yhteisiä: miten urheilijoille ja valmentajille taataan riittävän laadukas arki huipulle pyrkimiseen. Kun arvokisoissa vastassa ovat täysipäiväisesti valmentautuvat urheilijat, omasta tekemisestä ei voi tinkiä.
Jatkossa terävin kärki urheilee Team Finlandin sateenvarjon alla. Se organisoituu lähikuukausina.
Paralympiakomitean Saarinen puntaroi, että Suomessa olisi järkevää keskittyä potentiaalisiin kärkiurheilijoihin menestyksen takaamiseksi. Urheilijan lisäksi tukea tarvitsee myös valmentaja.
– Osaavien ja sitoutuneiden valmentajien löytäminen on vaikeaa, koska korvaukset ovat pieniä. Paraurheilussa valmentaminen vaatii myös uskallusta, sillä vahvan lajiosaamisen lisäksi pitää oivaltaa, miten vamma vaikuttaa urheilijaan, Saarinen kuvaa.
Paralajit on integroitu lajiliittoihin, ja monessa lajissa paraurheilijan polun alkupää on kivikkoinen.
– Monen on vaikea löytää harrastuksen pariin, saati suunnata huippu-urheiluun, neljiin paralympialaisiin alppihiihtäjänä osallistunut Saarinen sanoo.
Integrointi on kuitenkin Saarisen mukaan ainoa oikea tapa, sillä vammaisurheilulle täysin oman järjestelmän rakentaminen hukkaisi resursseja nykyistä enemmän.
Mustosen mukaan paras keino parahuippu-urheilun edistämiseksi olisi ammattivalmentajien määrän kasvu sekä valmentaja-urheilijaparien tukena toimivien asiantuntijoiden määrän lisääminen valmennuskeskuksissa ja urheiluakatemioissa.
Kokonaisuus vaatisi Mustosen mukaan noin kaksin- tai kolminkertaiset resurssit nykytilanteeseen nähden.