Historia | Natsijohtajien tuomitseminen muutti kansainvälisen oikeuden
Huomenna torstaina tulee kuluneeksi tasan 80 vuotta Nürnbergin oikeudenkäyntien alkamisesta.
Ensimmäinen oikeudenkäynti kesti vajaan vuoden alkaen 20. marraskuuta 1945 päättyen tuomioiden lukuun 1. lokakuuta 1946. Tuona aikana se ehti muuttaa kansainvälistä ja sodankäyntiin liittyvää oikeutta peruuttamattomasti.
Ennen oikeudenkäynnin alkua piti ratkaista koko joukko juridisia seikkoja.
Briandin–Kelloggin sopimus 1928 oli kieltänyt sodankäynnin politiikan välineenä. Tämä toimi tärkeänä pohjana kun Nürnbergin lakikokonaisuutta alettiin säätää.
Kansainvälisessä oikeuskäytännössä ei ollut kuitenkaan esimerkkejä tunnustetun valtion kansalaisten tuomitsemisesta valtion tekemistä rikoksista.
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen valtiot tuomitsivat omia kansalaisiaan sotarikoksista, jättäen tosin suuren osan syytetyistä tuomitsematta ja antamalla tuomituillekin lievät tuomiot. Varsinaisten sotarikosten mittakaava oli tuolloin toki selvästi pienempi kuin toisessa maailmansodassa.
Jotta natsijohtajat saataisiin tuomittua, piti laatia taannehtivaa lainsäädäntöä eli tuomita ihmisiä asioista, jotka eivät olleet rikoksia niiden tekohetkellä. Samoin tärkeä palanen oli määritellä rikokset ihmisyyttä vastaan ja syyllisyys sodankäynnin aloittamiseen. Sotarikokset eli sodankäynnissä tapahtuneet rikokset olivat juridisesti helpoin pala.
Kyseenalaista oli myös, että voittajavaltiot tuomitsivat hävinneiden maiden kansalaisia.
Adolf Hitlerin johtama kansallissosialistinen Saksa oli hyökännyt Puolaan 1939, mistä yleisimmin katsotaan alkaneen toisen maailmansodan. Tanskan, Norjan ja Ranskan Saksa valloitti 1940. Britanniaa Saksa pommitti 1940, mutta aiottuun maihinnousuun saarelle Saksa ei lopulta kyennyt ryhtymään.
Neuvostoliittoon natsit marssivat 1941. Samana vuonna Saksa julisti sodan Yhdysvalloille, jonka merentakaisille alueille ei toki ollut mahdollisuutta hyökätä.
Sodan aikana saksalaiset toteuttivat mielivaltaisia teloituksia, kidutuksia ja etnisiä puhdistuksia. Pääosin tuhoamisleireillä natsit toteuttivat ”lopullista ratkaisua”, joka vei yli kuuden miljoonan juutalaisen hengen. Leireillä kuoli myös muita vähemmistöjä ja natsien poliittisia vastustajia.
Kaikkea tätä varten luotiin neljän syytekohdan ohjelma, joka tarjosi ennakkotapauksen myös kaikkea tulevaa sotaan liittyvää oikeutta ajatellen. Maailmassa oli nyt ensimmäistä kertaa olemassa laaja säännöstö sotaan, sen aloittamiseen ja käymiseen sekä sen aikana tehtyihin tekoihin liittyen.
Ensimmäinen syytekohta oli osallistuminen salaliittoon tai yhteiseen suunnitelmaan rauhaa vastaan suuntautuvan rikoksen tekemiseksi
Toisen otsikko oli Tietyistä sotarikoksista rauhaa vastaan sekä hyökkäyssodan suunnitteleminen ja toteuttaminen.
Kolmas syytekohta olivat sotarikokset.
Neljäntenä oli humanitaarinen osio eli rikokset ihmisyyttä vastaan.
Ensimmäisestä kohdasta syytettiin kaikkia 24 syytettynä ollutta johtavaa natsia. Toisesta syytteet nostettiin 19 kohdalla. Kolmannesta syytettiin 20 syytettyä ja neljännestä 18 johtajaa.
Natsipuolue ja tietyt sen järjestöt kuten pahimpia rikoksia toteuttanut SS oli julistettu rikollisiksi, mikä henkilöi syytteet juuri natsipuolueen jäseniin ja natsipuolueeseen.
Aivan ylimmästä natsijohdon kärjestä Adolf Hitler, Heinrich Himmler ja Joseph Goebbels olivat sodan lopulla tehneet itsemurhat, eikä heitä siksi voitu syyttää. Puoluesihteeri Martin Bormannin kohtalosta ei ollut tietoa, joten hänet tuomittiin sillä oletuksella, että hän yhä eläisi. Myöhemmin selvisi, että Bormann oli kuollut pian paettuaan Hitlerin komentobunkkerista johtajan itsemurhan jälkeen.
Kaikki muutkaan syytetyt eivät lopulta istuneet oikeudenkäynneissä.
Natseja tukenut teollisuusjohtaja Gustav Krupp vapautettiin syytteistä korkean iän ja heikon terveyentilan tähden. Työjärjestö DAF:n johtaja Robert Ley riisti itseltään hengen ennen oikeudenkäynnin alkua.
Oikeudenkäynnit kestivät melkein vuoden. 1. lokakuuta 1946 luettiin tuomiot.
Ensimmäisestä syytekohdasta tuomittiin kahdeksan syytettyä. Toisesta tuomion sai 12, kolmannesta 16 ja neljännestä niin ikään 16.
Kuolemantuomioita Neuvostoliiton, Ranskan, Yhdysvaltojen ja Yhdistyneen kuningaskunnan tuomarit jakoivat 12. Elinkautisia vankeusrangaistuksia he määräsivät kolme ja määräaikaisia neljä.
Syyttömiksi todettuina vapautuivat propagandaministeriön lehdistöpäällikkö Hans Fritzsche, natseja edeltäneen ajan varakansleri ja suurlähettiläs Franz von Papen sekä valtakunnanpankin pääjohtaja Hjalmar Schacht. Saksalaiset oikeusistuimet tuomitsivat myöhemmin heidät kaikki, mutta kumosivat tuomiot tai armahtivat heidät pian.
Kuolemaantuomituista Bormannin tuomiota ei luonnollisesti voitu laittaa täytäntöön, sillä hänen olinpaikastaan ja tilanteestaan ei ollut tietoa.
Myös valtakunnanmarsalkka Hermann Göring pakeni hirttotuomion täytäntöönpanoa. Kaikista syytekohdista tuomittu valtakunnan kakkosmies teki itsemurhan sellissään syanidikapselilla hirttoja edeltäneenä päivänä. Edelleen on arvoitus, miten Göring oli onnistunut salakuljettamaan kapselin vankilaan. Se oli saatettu myös toimittaa hänelle ehkä vartijan avustuksella.
Kuolemantuomiot langetettiin myös Puolan kenraalikuvernööri Hans Frankille, sisäministeri-kenraalikuvernööri Wilhelm Frickille, kenraalieversti Alfred Jodlille, turvallisuuspäällikkö Ernst Kaltenbrunnerille, sotamarsalkka Wilhelm Keitelille, ulkoministeri Joachim von Ribbentropille, ideologi-komissaari Alfred Rosenbergille, työvoimapäällikkö Fritz Sauckelille, miehityskomissaari Arthur Seyss-Inquartille ja päätoimittaja Julius Streicherille.
Heidät kaikki hirtettiin 16. lokakuuta 1946. Huomionarvoisia ovat ainakin Frankin, Jodlin ja Streicherin tuomiot. Jo oikeusprosessin aikana ja myöhemmin on arvioitu, että katumustakin osoittanut Frank ei olisi ansainnut noin ankaraa tuomiota, ja Jodlin tuomio kumottiin jälkikäteen saksalaisessa tuomioistuimessa.
Streicherin tuomitseminen korkeimpien natsijohtajien kanssa oli tavallaan arvovalinta, sillä hän ei ollut kovinkaan suuri tekijä. Streicherin sensaatiohakuinen, jopa natsieliitin vastenmielisenä pitämä Der Stürmer -lehti oli vain katsottu merkittäväksi juutalaisvihan levittäjäksi, mikä oli lopulta syy Streicherin pääsylle Nürnbergiin suurempien kalojen lampeen ja hirteen joutumiselle.
Vankeusrangaistuksiin tuomittiin valtiovarainministeri Walther Funk, valtakunnan varajohtaja Rudolf Hess, suuramiraali Erich Raeder, nuorisojohtaja Baldur von Schirach, varusteluministeri Albert Speer, ulkoministeri-kenraalikuvernööri Konstantin von Neurath ja suuramiraali Karl Dönitz.
Dönitz ja Speer välttivät ehkä kuolemantuomiot todisteiden valossa ja niiden puutteessa. Dönitz olisi saattanut saada raskaat sotarikossyytteet, mutta liittoutuneiden upseerit todistivat Dönitzin toimineen sukellusvenesodassa samalla tavalla kuin liittoutuneet itse. Sukellusveneet jättivät veden varaan jääneet vihollissotilaat pelastamatta, sillä pelastaminen olisi voinut paljastaa veneiden sijainnin.
Speer osoitti katumusta ja tuomitsi natsismin. Hän sai maineen hyvänä natsina, joka vain ajautui väärille urille yhteiskunnassa, johon oli sattunut syntymään. Speerin kuoleman jälkeen paljastui raskauttavaa tietoa siitä, että hän väitteistään huolimatta tiesi juutalaisten kansanmurhasta ja oli arkkitehtina jopa suunnitellut keskitysleirejä.
Suuri osa vangituista pääsi vapauteen etuajassa. Speer ja von Schirach istuivat koko 20 vuoden tuomionsa, Dönitz kymmenen vuottaan.
Rudolf Hess vietti koko pitkän loppuelämänsä vankilassa. Hän oli myös viimeinen elossa ollut Nürnbergin pääoikeudenkäynnin tuomituista. Hess teki itsemurhan Spandaun vankilassa 1987 ollessaan 93-vuotias.
Pääoikeudenkäynnin jälkeen Nürnbergissä tuomittiin vielä väliportaan natsijohtajia, virkailijoita ja sotarikoksia tehneitä.
Muita oikeudenkäyntejä pidettiin kaikkiaan 12. Syytettyinä oli esimerkiksi lääkäreitä, tuomareita, teollisuus- ja talousväkeä, sotilaita ja ministereitä.
Näissäkin jaettiin kuolemantuomioita. Parhaimmin muistetaan ehkä lääkärien ja Einsatzgrupp-oikeudenkäynnit.
Einsatzgruppet olivat ryhmiä, jotka teloittivat valloitettujen itäalueiden ei-toivottua väestöä. Näihin kuului etenkin juutalaisia, samoin kuin muita etnisiä vähemmistöjä sekä kommunisteja. Einsatzgruppen-oikeudenkäynneissä jaettiin raskaita tuomioita, joskin kuolemantuomioista vain neljä pantiin lopulta täytäntöön.
Suomeenkin oikeudenkäynnit vaikuttivat. Lontoon sopimuksessa elokuussa 1945 liittoutuneet määrittivät raamit sille, mistä tuomiot piti antaa, ja tätä sovellettiin myös Suomeen.
Samoja periaatteita hyödynnettiin myös Tokion oikeudenkäynneissä, joissa Yhdysvaltojen johdolla tuomittiin japanilaisia sotasyyllisiä.
Suomessa ei annettu kansainvälisesti katsoen kovia tuomioita, ja jälkimaailma on pitänyt lieviäkin tuomioita käytännössä perusteettomina. Japanissa taas jaettiin kuolemantuomioita ja siellä kuten Saksassakin tunnistetaan tänä päivänä oman maan tekemät suuret rikokset.
